Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 6

Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat, valitsevat kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani kauneimmat näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin pyhättöihin—ja sentähden minä sitä kuljen.

Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan se on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle, uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on minun maani.

Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee, miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty, vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei kulje niinkuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä niinkuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi. Ken omilla jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen, varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja suohon lyhintä tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo kaukaa kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada kovaa maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja likaisia paikkoja. Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun: »parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se vuorelle nousee! Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina kuitenkin löytää lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain vastamäestä voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se on unohtanut aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas; saatat siitä suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät kohosuoraan kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät polkusi, joka on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua sinne, minne pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että se vaaran laelle vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä samalla vähän laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut ja maailmata katsellut—ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja tyynesti luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei rakasta yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos vain suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja lampia. Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on lähde, sen kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan polveilee ja kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta niille ei koskaan polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja pitää puoliaan, jos tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään voi estää sitä tahtoaan täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen päästävä, yli kylvetyn pellonkin, ei väisty väkivallalla millään, silloin kun se kerran on oikeutensa oivaltanut.

Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä. Ja jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää hän pitkät puut hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie eksynyt itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut liian kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin ja auttaa sen taas uudestaan syntymään.

Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos joku kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän tienkäänteeseen katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon ja näkee monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa haastaa. Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä pitkin piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti valitsee sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja viepi ohitse vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa sille orava, joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää männynkerkkä suussa, ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän käpyä nakertamaan.

Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se käy kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä kuin siihen tulikin.

Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat maanteiksi muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan koukertelevat, varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?

Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka, jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin onkaan.

Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista kievariin ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen palaneen hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy— niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.

Jos poikennenkin—sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!

Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä on se, joka heidän onnestaan iloitsee.