Читать книгу Lastuja IV-VII - Aho Juhani - Страница 17

Me kaikki hänen virkatoverinsa ja vanhat tuttavansa olimme kovasti ihmeissämme siitä muutoksesta, joka yhteisessä ystävässämme Yrjö Antmanissa yht'äkkiä oli tapahtunut. Meillä pikku virkamiehillä, jotka elämme jotenkin yksitoikkoista ja henkisesti köyhää elämää varsinaisilla työaloillamme, on taipumus joutua usein hyvinkin kummallisten sivuharrastusten haltuun. Kaikenlaiset ajan kuumetaudit tarttuvat meihin helposti ja pitävät meidät kovasti kourissaan. Jaegerianismi, vegetarianismi, kanootti- ja polkupyöräraivot y.m.s. valitsevat meidän joukostamme ensimmäiset ja varmimmat uhrinsa. Suuremmat ja voimakkaammat luonteet heittäytyvät valtiollisen ja kunnallisen elämän pyörteistä hakemaan vaihtelua sielulleen ja tyydytystä vaikutushalulleen. Jokaisella meillä on aina jokin oma oksa, jolle joutoaikoinamme istahdamme, ja usein me istumme puunoksalla, jolta meitä kaikista vähimmin olisi voinut odottaa tapaavansa. Hyvin ahkerasti istuttu oksa on tätä nykyä affäärimiehen oksa, ja sille oksalle oli yhteinen ystävämme Yrjö Antman istuutunut.

Mutta siinä olisi luullut hänet kaikista vähimmin tapaavansa, sillä hän niinkuin melkein kaikki muutkin viisaimmat miehet maassamme oli saanut tuon n.s. klassillis-ihanteellisen kasvatuksen ja kulkeutunut sitä uraa latinan ja kreikan pitkospuita myöten pienoiseen virkaan, joka ei mitenkään olisi voinut kehittää liikemiehen taipumuksia, jos niitä olisi ollutkin. Hänen esi-isissään ei niitä ainakaan tiedetty olleen, ja kauan ne pysyivät salassa häneltä itseltäänkin. Ollen jotakuinkin näppärä numeromies oli hänen nimeään kyllä joskus nähty kansallismielisten seurain tilintarkastajana ja keräyslistain vastaanottajana—ainoat toimet, joihin finanssineroja takavuosina tarvittiin kansallisen asian palveluksessa. Muuten hän ei juuri ottanut vaikuttavaa osaa kansallisiin harrastuksiin. Hän kyllä oli mukana, mutta passiivisesti, hänen isänmaansa ei toistaiseksi löytänyt hänessä muuta käytettävää kuin minkä se käytti häntä virkatoimessaan. Hänen aikansa ei ollut vielä tullut.

Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle, panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt? Houreeksi, intoiluksi olisi sitä sanottu, jos olisi puhuttu omista pankeista, omista vakuutusyhtiöistä. Ja nyt on kaikki se toteutunut! Nyt emme enää liikealallakaan kulje toisten talutusnuorassa, nyt täytyy ottaa meidätkin lukuun rahamarkkinoilla. Ja ihmeellisintä on, että kykeneviä liikemiehiä ja eteviä asioimisyritysten johtajia tuossa tuokiossa syntyi kuin maahan polkien…

Nämä ovat hyvin tunnetuita otteita maljapuheista, joita pidettiin perustavien yhtiökokousten jälkeisissä illanvietoissa—niitä kerrottiin yksityisissä seuroissa—ja niitä kertoi Yrjö alinomaa virastomme tupakkahuoneessa.

–Näytetään niille sveeseille, että kyllä tässä mekin! Jokaisen kansallismielisen tulisi hankkia itselleen vankka aineellinen pohja. Se on hänen isänmaallinen velvollisuutensa! Meillä on jo tarpeeksi velkaa tehty ja velalla eletty! Oppikouluja ja kansanopistoja, miksei! Mutta samalla myöskin enemmän kauppakouluja, enemmän liikemiessivistystä, perehtymistä affääreihin, niin, affäärien tekoa! Metsämme, koskemme, paras kansallinen omaisuutemme, sehän on kansamme sortajain käsissä, jotka sen avulla vain omaa valtaansa kartuttavat!

Hän kipenöitsi innostusta, tuo pieni ja vähän kuivettunut mies, ja hänen silmänsä hehkuivat ja tukka seisoi suorana.

–Ja varsinkin virkamiesten ja yleensä sivistystä saaneiden, jotka edustavat maan intelligenssia, pitäisi tietää velvollisuutensa tässä suhteessa! Paitsi sitä, että he varmaankin, jos sille alalle antautuisivat, tulisivat älynsä avulla tekemään hyviä asioita ja korottamaan liikemiesuraansa, joutuisivat heidän keräämänsä kapitaalit parempaan käytäntöön, palvelemaan suuremmassa määrin ihanteellisia tarkoituksia kuin tähän saakka.

Mutta ei yhteinen ystävämme Yrjö Antman ainoastaan periaatteelliselta kannalta käsitellyt lempiainettaan, uusi innostus oli loihtinut hänestä esiin käytöllisiä taipumuksia, kenenkään aavistamattomia. Ei aikaakaan, kun hän alkoi suurella asiantuntemuksella puhua pankkien ja vakuutusyhtiöiden kuukausraporteista, vuosi ja puolivuositileistä ja kaikenlaisista bilansseista ja balansseista. Hän tiesi täsmälleen Suomen ja Pohjolan voitot ja Kalevan ja Fennian kuolevaisuustappiot. Hän seurasi noteerauksia »kotimaisessa pörssissä», tiesi, missä arvossa ovat mitkin paperit, mitä pitäisi milloinkin ostaa ja mitä myydä… Nyt ne vielä laskevat ne ja ne osakkeet, mutta ensi noteerauksessa ne varmaan nousevat…

–Olla nyt joutilasta rahaa!—se oli aina loppuhuudahdus—niin tässä tuhoja tehtäisiin!

Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja tonttikauppoja—m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita—tiesi tillilleen tiilien hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha täti…

–Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan … kyllä tietäisin, mihin sijoittaisin!

–Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti … mihin sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen »drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.

Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen sijaan, että oli ennen sanonut: jos sijoittaisi rahojaan johonkin, niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: kun sijoittaa j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita eikä niitä vain mielessään kuvitellut.

Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta: periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.

Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan. Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut kolmin-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin, oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja korkopäivä.

Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen kirjanpäätöksestään.

–Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut oman vertansa!

–Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.

Mistä hän oli saanut liikepääomansa? Ja millä tavalla oli hän sen kartuttanut?

Olimme mekin kehittyneet jo sen verran affäärialalla, että tiesimme olevan sopimatonta käydä toisen liikesalaisuuksia kyselemään, varsinkin kun hän virkkoi:—Tietysti on tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi, että vaimonikaan saisi tietää.

–Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?

–Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään tahtoo … olisi hyvä jos tekin…

Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään pitkälle… Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman, jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata prosenttia!

Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä, että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi varamieheksi—oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen Sammon vuosikokouksessa.

Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän parhaiten tiesi.

Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja on käytettävä.

–Jos minä kerran rikastuisin…

–Johan alat…

–Jos minusta kerran tulisi miljoonamies…

–Olethan hyvällä alulla.

Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.

–Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle, satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi ihanaa!

Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten keikauksella jatkoi hän:

–Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana…

–Ja konttoristin!

–Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.

Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.

Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat, sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä, että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan, ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja siitä hän valittamaan—sekin yksi hänen lempiaatteitaan—ettei ollut saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä—mikä etu se nyt olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!

Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin, hän välitti, oli asiamies, osti ja myi … hm … niin, hiukkasen, hiukkasen!—Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.

–Kun et ota konttoristia?

Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän nauramaan yhtä aiheettomasti.

–Eihän nyt toki… mitäs minä…

–Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa—me olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla—mutta hän tahtoo tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit… nyt nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».

–Ethän sinä, mitäs sinä nyt … ethän kuitenkaan ymmärtäisi.

–Se on isoissa asioissa tämä Yrjö … se alkaa kai kohta olla oikea pomo, rikas.

–Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.

–No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään meistä.

–Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata, matkustaa ulkomaille…

Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan, joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota huvittaa ajo enemmän kuin saalis.

–Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä: affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin, minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja tyttäriensä tuhlata…

–Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,—keskeytti rouva,—kunhan nyt vain hiukankaan…

–Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän … yksi ainoa puuttuva pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta. Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani. Se on meitä varten ja liikkeeni tulot—otaksuttuna tietysti, että niitä on—ovat liikettä varten. Vastaisuudessa, vastaisuudessa, kun liike lopetetaan, sittenpähän saamme nähdä…

–Miten lie koko tuon affäärientekosi! sanoi rouva vähän pilkallisesti.—Minä suuresti epäilen…

–Mitä epäilet? kysyi Yrjö säikähtynein, pyöristynein silmin.

–Eihän sinulla ole mitään kassakaappiakaan. Se pitänee toki olla kaikissa oikeissa liikkeissä.

–Oikeissako? Kassakaappiko? sopersi Yrjö yhä enemmän hämillään.

Hänellä ei todellakaan ollut kassakaappia. Emme olleet sitä ennen huomanneet eikä nähtävästi hän itsekään. Mutta eihän sen nyt sentään tarvinnut olla mikään merkki siitä, ettei hänen liikkeensä olisi ollut varmalla pohjalla ja varat varmassa tallessa. Ja me olimme yhä vakuutetut siitä, että hän oli varakas mies ja että hän istui varmasti ja vakavasti sillä oksalla, jonka hän oli istuttavakseen valinnut.

Kunnes se oksa yht'äkkiä katkesi ja toi hänet alas, että tömähti.

–Nyt se tuli konkurssi! ilmoitti hän meille eräänä aamuna.

Ja kun me kyselemään ja neuvottelemaan, eikö hänen olisi mitenkään mahdollista arrangeerata … emmekö voisi ehkä auttaa häntä pulasta.

–Ei siinä mikään auta, se on mennyttä, mikä on mennyttä!

–Onko niin suuret summat kysymyksessä?

–Suuret on summat … ja on siinä muutakin… En minä niin summasta, mutta on siinä muutakin.

Mitä se muu oli, siitä ei hän tehnyt selkoa. Mutta me aloimme aavistaa pahinta.

Olisiko se sitä, että hän veisi muitakin muassaan?

–Ei, ei! Ei tässä tule kärsimään muut kuin minä yksin. Enkä minä muusta, mutta tämä on minulle moraalinen vararikko.

–Ethän vain liene väärentänyt!

–Mitä väärentänyt?

–Joitakin nimiä…

–En minä tiedä … eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä olen…

–Saakeli sinuas … kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?

–En tiedä itsekään … olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista kirjoistani.

–Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä … ehkä skandaali on vielä vältettävissä…

–Skandaali, niin, skandaali … höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.

–Enhän toki … ka, mitäs minä toki!

–Lupaatko kunniasanallasi?

–Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.

Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla levänneet.

Emmehän olleet erittäin syvästi kirjanpitoon perehtyneitä, mutta sen saimme kuitenkin hänen avullaan selväksi, että asema todellakin oli epätoivoinen. Hän oli harjoittanut jos jonkinlaisia affäärejä metsäliikkeestä ja voikaupasta ja maatilain myynnin välityksestä aina tupakkaan ja tulitikkuihin. Hän oli ostanut ja myynyt koskia, tuonut maahan keinotekoisia lannoitusaineita ja vienyt maasta lintuja, nahkoja, puolukoita ja karpaloita. Hän oli merkinnyt osakkeita uusiin tehdasyhtiöihin, höyrylaivayhtiöihin, koettanut onneaan kaikenlaisissa koti- ja ulkomaisissa papereissa. Olipa harjoittanut pörssipeliäkin. Se oli iskenyt reiän hänen liikepohjaansa, ja nyt hän ei voinut lunastaa sitä 10,000 markan vekseliä, joka jo oli mennyt protestiin.

–Se on siis se paperi?

–Se se on, huokasi hän ja painui kokoon.

–Missä pankissa se on?

–Tietysti Kansallispankissa. Periaatteesta minä en tee asioita muissa pankeissa.

–Kenen nimi sinulla on siinä?

–Ei siinä ole kenenkään nimeä.

–Kuinka ei? Ei kai pankki ole antanut kymmentätuhatta ainoastaan sinun nimelläsi?

–Eihän sen niitä ole tarvinnut antaa. Minä olen vain itse ottanut.

–Suo anteeksi, mutta nyt emme ymmärrä mitään.

–No, mutta onhan se päivän selvä asia … vekseli on asetettu kuudelle kuukaudelle ja se lankesi eilen. Jos ette usko, niin katsokaa itse…

Hän avasi pöytälaatikkonsa ja otti sieltä vekselin.

–Se on siis lunastettu! Mutta senhän piti olla pankin hallussa?

–Pankin hallussahan se onkin, niin kauan kuin en ole voinut viedä kirjoihin, että se on lunastettu ja siirretty … tässä laatikossa ovat kaikki lunastamattomat vekselit, ja tässä kaikki lunastetut.

–Mutta mitä peliä tämä on?

–Ei mutta!

Me ensin töllistelimme toisiamme ja sitten Yrjöä ja sitten hänen kirjojaan ja koteloitaan ja sitten taas toisiamme ja purskahdimme lopulta nauruun, jossa oli henkemme menehtyä.

Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.

–Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan?

–Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten. Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että jos minulla olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty mies.

Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa, jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän siitä vähän tointui, virkkoi hän:

–Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen, sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään, sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei ollut, ei ollut.

Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.

–Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.

Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!

–Lunastaisitteko?

Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.

Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.

–Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.

–Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi administratsionin alle.

–Akordinko? Administratsioninko?

Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin »administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa, suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.

–Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä kunniakkaampi.

Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.

Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin—minkä hän itse on aikoja sitten unhottanut—että tässä on vain kysymys kuvitelluista affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että jos olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja tuhansia, välistä miljooniakin.

Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää ja vaihtaa.