Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 11
I
ОглавлениеJohanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain ollut nukkunut sivu ajasta?
Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?
Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä, paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut. Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon puuhaa ennen kirkkoonmenoa!
Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä vielä hetkiseksi pitkäkseen.
Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä ja lämmin aivankuin untuvissa!
Janne… Janne Flykt…
Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! … Se toi mieleen niin paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät, valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."
Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen: "Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen. "Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se toinen on kirkonkatossa … kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka mukamas muistutti häntä … pikkutyttönä. — Sellaista se Janne Flykt keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.
Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut — häntä! Se ihmeellinen Janne Flykt!
Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt! Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.
Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon — kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, — sinne, mistä alkoi Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää! Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat, ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti, olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt aivan terve. — Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut siis yhtään kumma, — niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, — että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet: "Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!…
"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"
He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan, ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista, että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa, rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti: 'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö, mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän, minä tiedän!" — Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista, että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois. Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen: se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten … Tuo suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten … yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen: "niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna, tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin kihloihin? — Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna, minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön, suuri poika! Ja sitten … Sitten oli jatkettu matkaa taas. — Mutta kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, — sinne missä oli ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus … ja ihminen, ainoa ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät…
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon, sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!
Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului äidin ääni:
— Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?
— Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!
Niin … nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.
Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu … taivas … Jumala…" ja sitten pitkä rivi: "Johanna … Johanna … Johanna Roslund…" Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa. Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.
— Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!
Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.
— Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko nukkunut näin pitkään?
— En. Olen vain maannut ja haaveillut.
— Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän te tulette toimeen elämässä?
— Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa, että hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka saarnaa vain paistetusta riisipuurosta.
— Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?
— Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista ruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.
Tuomiokirkon tapulissa kumahti kello: "Pom! Pom, pom!" Se oli ensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.
— Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.
— Niin. Sellaista se on, kun haaveilee … tällaisena aamuna. Äiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän reippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin kukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään, mutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin merkkipäivä.
Tuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi juhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. "Hän on tullut" "Hän on tullut!" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas kello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden malminen ääni: "Kirkon-lämmit-täjä! Kirkon-lämmit-täjä!"