Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 9

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut! Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista. Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa…

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

— Onnea nyt teille ja … Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

— Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.

Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

— Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän katseen.

— Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

— Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti tämän kättä.

— Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

— Mikäpäs niillä … kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä poskessaan.

— Jaa, sinä se lähdet nyt?

— Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

— Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

— Niinkö luulette?

— No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

— Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu muhoili tyytyväisenä.

— Pappi sinusta tulee?

— Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen hymy.

— Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

— Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

— Minä en niistä kukista … mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos niinkuin tarvitseisit matkalla…

— Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

— Älä, älä … sehän on vanhaa palkkaa … lämmitysapulaiselle.

— Janne Flykt! huudettiin.

— Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.

Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.

Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

— Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

— Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

Käy tieni outoon maailmaan, nyt kotikehto jää. Vaan lapsuusaika muistoillaan sydäntä lämmittää: Tääll' leikin, lauloin laulujain mä piennä poikana. Nyt tunnen: kuulun sulle vain, sa aika armaisa!

— "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. — Se on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

— Se on hieno, kuiskasi toinen. — Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

Mut meitä kutsuu taisteluun elämä, isäin maa. Siis, veikot, katse kaivattuun päämaaliin nostakaa! Se sankari, ken tullessaan tuo voitonseppeleen. Soi hälle kiitos kansan, maan, työn jälkeen päättyneen.

— Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen takanaan. — Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta … parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. — Juna vihelsi. Joku rupesi huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana, mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

Mun tieni taisteluun siis vie, ei muuta valintaa. Mut vaikk'ei lapsen satutie mua enää nähdä saa: sua muistan, aika kultainen, en unhoittaa sua voi. Sun laulus armas, herttainen, minulle illoin soi…

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

— Eläköön!

— Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen, surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt. Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet, niinhyvin Janne kuin hän itsekin…

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi elämä…

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle, rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen lahjat vastaan…

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.