Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 4

Sisällysluettelo

Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan laitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä aivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntai isoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei olisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi monta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä syynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen nurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin laitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun yleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat liiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin, että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa saapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon seinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoi hän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:

— Pojat, tuomiokirkolle!

Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan, toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.

Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus! Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. — Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi: penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti. Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa lantteja: aina ylti vaaksa, — ja niin he lopettivat melkein yhtä rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari penniä vähemmän kuin alkaessaan, — tahi että nuo rahat helisivät Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken. Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin seinärahalla-olossakin.

Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa", nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon kaari-ikkunaa:

— Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen seinusta.

Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt: "Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli tyytyväisenä päätään.

Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli päältä.

Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön. Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä välittäneet, — he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio, sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi tietysti niskaan, ja — penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: — penni lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.

Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:

— Saakeli!

Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:

— Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.

Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet. Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.

Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.

— Mutta kukas tuolta tulee?

Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.

Pojat kääntyivät katsomaan.

Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä yksimielisyyttä.

— Piispa!

Niin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan, jonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut muilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä yläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti värinsä puolesta, sillä hänen oli musta.

Pojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman ajatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari kertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti rauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.

Piispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit päästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri uskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.

— Päivää! Mitäs ne pojat tässä?

Gideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului hänelle.

Janne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.

— Me olemme — seinärahalla.

Tervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan varmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen esimiehensä.

— Seinärahalla?

Pojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa housuntaskuissa.

Piispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli, hyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun mutruilemaan hymynväreissä.

— Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?

Pojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää epäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat yhteen ääneen:

— Me voitamme kaikki!

— Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.

— Joo, kauniisti me pelaammekin … emme me riitele … emmekä kiroile.

Piispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli kuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille suusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä pois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.

Janne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa. Papillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin kiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.

— Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että penninrahat kilisivät, — me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä. Tämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!

— Emme koskaan!

Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.

Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa, etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän takanaan.

— Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!

Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.

Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät lähteneet pakoon!

Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata omiaan.

— Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!

Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!

Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.

Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne

Flykt suunsa:

— Meillä on piispan lupa!

Krekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät tiheään. Oliko poika hullu?

— Mitä sinä sanot?

— Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin puoleksi säälien puoleksi halveksien.

Nyt tuli Krekulakin tajuihinsa.

— Piispan lupa! hönkäisi hän. — Valehtelet, heittiö!

Väärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi

Jannea poliisin karvainen koura.

Mutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi poliisia tuimasti silmiin.

— Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, — Kalle, juokse piispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.

Kalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa tilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa oli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian ikkunasta sisään, — vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen vaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli silmiään siristäen kysynyt: "Mitä se Krekula siellä?" Mutta tämä oli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin kanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli muutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin järjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula saanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei hänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin markkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin piispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.

— Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän matkan päässä.

— Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, — se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin — minä puhun pormestarille.

Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli hyvillään.

— Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja poliisi!

Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.

— Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.

— Siitä kannattaa kertoa Laidalla.

— Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!

— Eläköön!

Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella. "Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!" sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa. Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."

Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan, palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.