Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 8

Sisällysluettelo

Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan. Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän, Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan. Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!" Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa. Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. "Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa, näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä, mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä. Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan, joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin kaljua päätä.

— Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa jäykistyi virkainnosta. — Käytävä auki että kandidaatit pääsevät kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti "Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

"Voittoisa lippu meitä johtaa

muinaisaikain taisteluista ryysyinen!

Eespäin sa jalo vaate verinen!

Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen, ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi, ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He virittivät laulun:

"Laula sa raittiilla mielellä vaan!

Riemua nauti sa nuorena viel'.

Uljaana astele ain' elon tiell'

vääryyttä vastaan taistelemaan.

Tullos, veikkonen!

Liittyös liittohon!

Työmme, toimemme

ja parhaat voimamme

sulle annamme, kallihin maa!

Sulle, kallihin syntymämaa!

Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä. Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään, ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.

Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa! "Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua, poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!" "Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä, jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista, suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

— Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana! Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. — Mutta älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti sormeaan.

— Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

— Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat päivänpaistetta. — Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja, ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. — Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin. Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista, valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista! Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia…

— No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli liikutuksesta. — Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

— Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

— Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä sinut näin pitkällä.

— Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

— Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

— Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän…

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi väkijoukon läpi hänen luokseen.

— Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

— En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

— Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista … muista kukista se on minulle rakkain!