Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 13

Sisällysluettelo

— Janne, Janne!

Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.

— Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini … aivan rutussa!…

Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.

— Papinkaulus … aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna, se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.

Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen saliin…

— Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.

Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.

— Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä poskelle. — Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on tullut sellainen hupakko viime aikoina.

— Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.

— Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.

Kauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään viereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.

— Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta vain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.

— Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.

— Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut paljon.

— Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne

Flykt äkkiä.

Kauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä henkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.

— Miksi sitä kysyt?

— No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian kalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.

— Se piispa se on mainio!

— Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi saanut sopivat.

— Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.

Janne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.

— Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.

— Niin, mutta se tuntui niin hassulta — proosalliselta, tahtoisin sanoa — heti toimituksen jälkeen.

Ovikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.

— Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä. ja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.

— Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka lähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen…

Flyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen miehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti talonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.

— No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala siunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.

Janne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui nojatuoliin.

— Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan nurkassa ja veisasi "Leeverpuulista", että saa nähdä, tuleeko pojasta vielä pappi kerran maailmassa.

Rouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän paistetta.

— Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.

Kahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu liina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä pöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.

— Oi, oi!

Janne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.

— Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö vakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa voivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka narsisseja, mutta Johanna piti päänsä.

— Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin mallia, millaisia liperien tulee olla.

Janne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän, jolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle papinkauluksista: "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella."

Käytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina. Varsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä oli kostea kiilto.

— Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen veitikkamaisesti ja hymyili.

— Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi

Jannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.

— Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo pelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen. Siellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.

— Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne

Flykt, suu täynnä kahvileipää. — Sen taidon se äijä kuulemma osaa.

— Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi hänestä ei ainakaan ole, — paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin kalansaalis, — jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista merirysistä.

Naurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä tuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli muutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman valtakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä, joiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä kirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin. "Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?" oli tavallinen kysymys, joka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.

Kauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista, sillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana harrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt kerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla kalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella. Kun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä jatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan pirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli vakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies alallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta apulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä. Ukkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden kulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.

— Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän oli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. "No mitäs Vaajoseen kuuluu?" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa. "Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä", sanoi hän nauraen. "Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!" — Hän osti meiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja aikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.

Kauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:

— Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, — jos ei seurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin: vaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee mieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän pudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.

— Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella toinen, virkkoi kauppiaan rouva.

— Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti kupit ja kehoitti ottamaan.

— On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi sentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei käydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa kylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat heidät.

Kapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?

— No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta yhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta kuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa jälkeen.

— Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.

Janne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.

— Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?

Roslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä. Isoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun tämä tuli tuolle päälle.

— Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?

— No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta vieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.

— Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin himo, himo väkeviin?

— Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.

Johanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin tarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän väitteli jonkun kanssa.

— Syvemmällä? Niin on … sydämessä, joka on himon vallassa.

Janne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.

— Syyt ovat syvemmällä … kirkossa, kirkossa itsessään!

Isoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin tarjoaminen.

— Kirkossa? — Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.

— Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen klarinettiaan. — Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan "Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy mieluummin poissa.

Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.

— Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.

— Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion kotoisempiin asioihin.

— Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. — Isoäiti on hyvä ja ottaa.

Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.

— Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.

— Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset ja tataarit aivan yleisesti.

— Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone … taikka … sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.

— No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään ole kirkossa.

Johanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

— Mamma ei ole pappi.

— No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?

— Tahtoisinhan olla.

— Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?

Kauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut umpikujaan.

— Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä sillä soitetaan.

Janne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa loistivat, kun hän nauroi.

— Nyt sinä olet kiinni, setä! "Bostonin valssi!" Mitä sanot siitä?

Sehän on sedän lempikappaleita.

— No niin, kyllähän te aina … kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi ja rupesi täyttämään piippuaan.

— Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen kuppinsa. — Niiden äänessä on jumalallinen maku … aivan kuin näissä tädin piparkakuissa.

— Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa oppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin kanssa.

— No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että vanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja kiitän.

Samassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.

— Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa… pastorille.

Janne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi kasvot loistaen.

— Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?

— Eihän vain Lassilassa?

— Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika, ja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.

— Minulle sanoi henki.

Janne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.

— Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen Johannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli onnellisena päätään.

— Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi Lassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He tarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. "Mutta Jannehan ei ole vielä pappi!" nauroin minä. "Vasta tänään vihitään." "Niinpä niin … ristiäiset ovatkin iltapäivällä." En saattanut pyytää häntä sisäänkään, sillä "pappi" oli vielä sängyssä.

— Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.

— En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.

— Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.

— No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.

Rouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua yhdessä kohden ilman sitä.

— Niin, se, joka on "Ilossa" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.

— Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla poikasena.

— Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.

— Niin on oltu. Oli sekin aikaa…

Siirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin katsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan paikkaan.

— Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.

Johanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.

— Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi soitettu Ole Bullia.

— Soita nyt jotakin yksin.

Johanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän istui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.

"Terve, oi joulu, iltamme armain!

Terve, te kynttilät loistelevat…"

Janne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni. Lapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen… Pieni poika posket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan eteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella maalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa kovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa… Sisältä kuuluu soittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen ikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa astuu sisään. "Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä olet?" "Flyktin." "Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon parran vuoksi." Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä seisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä on suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä katselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on leveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja olkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein majesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut ja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea istuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: "Terve, oi joulu, iltamme armain!" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä, vaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja huomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää laulunsa ja hypähtää lattialle. "Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden laulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista huopatossuista." Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka odottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle salia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: "Hyyvää ii-iltaa, hyyvää ii-iltaa, itsekullekin säädylle!" Laulu kaikuu avarassa huoneessa. Kuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä enkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja ajattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti talon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu, ja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas yht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: "Janne!" Silloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi rangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: "Haa, kustas olet?" "Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa Herodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka, ja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun muutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:

"Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan

vartioivat paimenet ja ovat murheissaan.

Mutt' taivahasta enkeli

heidän luokseen lenteli

ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur':

Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.'

Näin kertoeli enkeli,

Taas taivaasehen lenteli:

Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'"

Sitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen "tiernalle" lähtöä. Heidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän ei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään tunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen itse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn viimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.

Kunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti utelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, — aivan samalla tavalla kuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies paavi oli. — Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli tullut kuin itsestään:

"On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.

Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.

Nyt puhui Isä Jumala:

'Tuokaapas tänne lamppuja.'

Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.

Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':

Istuivat pilven reunoilla

ja valaisivat lampuilla:

Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'."

Näin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt, ettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.

"Jumalalle kunnia nyt korkeudessa…"

Johanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt kasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika tuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas Herodeksen sepittämän laulun.

Johanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,

— Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.

— Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.

— Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva. — Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki joululaulut läpi.

— Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.

Janne hyräili ensimmäistä värssyä.

— Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni pojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.

— Minun huopatossuni!

Isoäiti teki kauhistuneen liikkeen.

— Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa koko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut kaupungille.

Janne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa kengissä.

— Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se paikka, jossa enkeliltä kysyttiin: "No miltäs näytti Betlehemin muur'?"

— Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku enkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.

— Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää saarnatuolista?

Janne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin vakava.

— Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: "Näytäpäs minulle sormustasi, en sano kenellekään!" Mutta kun enkeli Johanna oli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli Karoliinan luo ja kuiskutteli: "Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut sormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!"

— Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!

Johanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.

— Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen sormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.

— Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin ylimielinen.

— Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni…

— Leikilläkin on rajansa.

— No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.

Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.

— No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.

Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät, lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:

— Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa, ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on rakkautta niin peräti vähän.