Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 12

Sisällysluettelo

Janne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna, vyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän, kullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä: piispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja seurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja. Hänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: "Jaa, sinä seisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä ajoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko sinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?"

Janne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti häntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?

"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet toimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti tahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään. Tässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu tehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät kaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen kantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on kylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?"

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen oli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.

Janne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla hiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta. Piispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.

— "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on

Jumalan."

Piispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.

— Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä kokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin henkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt eri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja Apolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa. Niin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja maailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa. On jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen elämän alalla, — puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta elämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa aatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi puoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi saarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman viljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle toisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.

— Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen kirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli maailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua. Saavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta uudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään. Ja tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön: "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Eikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää, mutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään suhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän on elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu siis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille kaikki "kaunis ja hyvä", — niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat. Mutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että "me olemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan".

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe tämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä vapaamielisyyttä.

Hän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa silmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli huipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras, piispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta sensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo "temppelinhäväisijät", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman ymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: "Kaikki on teidän, tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän." Ja niinhän he olivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään sellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli sama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Piispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille kaikeksi, että "hän muutamat autuaiksi saattaisi". Juutalaiselle tuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä suhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli hänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä apostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina tarkata.

Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin. — Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua, etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä, kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"

— Amen!

* * * * *

Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa, päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin ja ryhtynyt lukemaan rukousta.

Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne, pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä, minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen, miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen sulka ollenkaan sovi…"

Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen silmänsä uivat kyynelissä.

"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"

Janne Flykt hätääntyi.

Mitä hän oli tekemässä?

Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä. Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini? Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas, tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille." Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua. Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko: enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli ratkaissut asian. — Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa sille, yksin sille…

— Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran tärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia ja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi uskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä uskosi!

Janne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut huomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän oli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan jotakin "verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä". Hänen hätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että nyt pitäisi huutaa: "Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan paikan!" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän. Vapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman valtakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen."

Hän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli pistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman sitä.

Hän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän huomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No niin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.

Kun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko todellakin?

— Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?

Olihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja kirkkoahan hän tahtoi lämmittää — pappina. Niin juuri.

— Tahdon.

Tahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka saarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena omalle vakaumukselleen.

Vakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä sellaista? Olipa niinkin. "Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös totinen ihminen…" Niin … siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.

Väärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä, tahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.

Tahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.

Mikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli hänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? … Ei, ei! Vaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä…

Viimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti.

Piispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin kuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen lausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi piispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Urut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä "Veni, Sancte Spiritus". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista kertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty pappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta se oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut omituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon sen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli antautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat kertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa, niihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin oli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. — Mutta uusi aika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen tottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot vaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli nuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt oli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei ainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin rakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut enemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista kuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut, joka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen niinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti lohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. "Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä saamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä pahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa."

"Veni, Sancte Spiritus — tule, Pyhä Henki!" soivat urut. — Vanha tuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että tuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät kuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet karkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili suloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt kupoolienkeleitä: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja enkelit vastasivat: "Ei ole!" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä seisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: "Anna sinä heille syötävää!" Nuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: "Kyllä, Herra." Ja Vapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.

Nyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin ei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä. Jotakin oli tapahtunut.

Mutta mitä?

Kun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän päälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden aikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli vihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma sävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta iloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä rakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.

Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille. Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään, "Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa, ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.

Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä, ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.

— Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin puoleen.

— Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet … piti ottaa yhtätoista.

— Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?

Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena tuomiorovastille.

— Kahdeksan markkaa.

— Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja puolella.

— Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.

— Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan virkaan!

Piispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.

— Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.

Apumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha

Skarp.

— Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se oli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen värssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina sydämeesi Herran uhkaus.

Janne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.

Mutta samassa kuului oven raosta:

— Janne, Janne!

Hän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista tytönsilmää. Se oli Johanna.

— Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.

Hän nyökäytti ystävällisesti päätään.

Janne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät minut! Sinä olet minun maailmastani.

Hän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta tämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut nyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat nyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien perästä hän astui sakaristosta ulos.