Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 5

Sisällysluettelo

Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi, ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan. Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta. Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan. Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se "jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla." "Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta kirkkoon, — jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) — Niin se kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.

Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi. Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi, mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä, joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle, ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä, suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia, Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. — Hän siis tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada silmänsä aroiksi.

Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa, eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi. Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt. Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko evankeliumikirja.

Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni huusi:

— Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?

Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät säteilevinä.

— Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.

— Satuin nukahtamaan vähän pitempään.

Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä kirkkoon.

— Ohoh, onpa savustanut taas!

— Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.

Kustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana ryöppynä.

— Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden luukun kiinni.

Janne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:

— Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.

Janne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että tuomiorovasti tulisi "juttelemaan".

— Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini rupea vetämään.

Janne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini sai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin mielin määrin.

— Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla, selitti Kustu hyvillään. — Tulehan illalla meille, niin opetan sinulle, miten paavin pappi messuaa.

Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko. Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, — ne tarttuivat korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä. "Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri: "Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" … — Yksinpä tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita, kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin, puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti syntynyt runo:

Ilo-laiva ihanasti saapuu satamahan. Höyrypannu kiiltävä kuin kantti ristirahan.

Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo" laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää. "Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin, samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää viipykö kauan." — Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa sisällön onnellisten matkustajain syliin, — menevät ja heiluttelevat kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden saaresta päivälliseksi!"… Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon…

Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin uutta. — Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa, Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset koskaan seinärahalla? — Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina, kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut! Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."

— Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu kirkon perältä.

Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa. Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen aihetta. Hän riensi sakaristoon.

Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi katselemaan ympärilleen.

Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa pastori Skarp, kaupungin kappalainen.

"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut? Ähhäh!"

Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet. Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"

Janne rupesi äkkiä nauramaan. — Sai kai sakaristossa nauraa?

— Mikä se Jannea naurattaa?

Meri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.

— Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.

— Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on tällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.

Janne nauroi niin että sakaristo raikui.

— Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori toruskelee Kandelinia huonosta soitosta.

— Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä totiseksi.

Meri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen, selittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset. Sille pojalle ei voinut koskaan suuttua.

— Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. — Nauraa se välistä tuomiorovastikin … Skarpin pastorille.

— Mutta kirkossa ei naureta?

— Ei, eipä tietysti.

Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut, kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista, selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri varmaan!

Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.

— Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. —

Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!

Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.