Читать книгу Kirkonlämmittäjä: Romaani - Arvi Järventaus - Страница 6

Sisällysluettelo

Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi. Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?" Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin ylös. — Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen, niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?" "Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen omin lupinsa!"

Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta. Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän seurasi esimerkkiä.

Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen. Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti! Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon, väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat…"

Lapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa Laidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen, kiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja: hän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut hänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt. Kun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina, jolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään vain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai kymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla oli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki murjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia mustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi, sekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi oli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta Laidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli ajatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi olisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. — Mutta sen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit, jotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat ottaneetkin toisen hänen tilalleen — pojan, jolla ei ollut ääntä enempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu. Murjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana piirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan. Hänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli loistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut: "Terve, oi joulu, otamme armain!" Tuolle tytölle oli Laidan poika aikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. — hän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle seisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.

"Se olin minä, Johanna", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen katseensa kupooliin. "Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne alla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut ilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään murjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo kolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme mänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!"

Saarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta veisasi hartaana:

"O, Herra, kuule äänemme

ja anna Henkes pyhä."

Jannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.

Yksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin heleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta. Kyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka sunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan. Heistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli Janne Flykt… Kirkko-Janne.

Janne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan kuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena. Lassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen mielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko korkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin "siihen aa-asti kun hän tuli murjaanein maalle" kysyi kurkkua…

"Suu avaa kaikkein paimenten pelvotta puhumahan."

Korkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän murjaanein kuninkaallakin korkealle. "Yksi heer-ra ja kuningas murjaanein maalta!" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä korkeammalle kuin "suu avaa".

Virsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä, laiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen. Hänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän katui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen, se ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp piispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin, kun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi heidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä saarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.

Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä. Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä. Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä "vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".

Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä, ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.

— "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä, että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti, jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä! Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! — Sinä neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie alas kuoleman kammioihin!…

Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka ankarat sanat synnyttivät. — Mutta leipuri Luukela istui kylmänä. Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.

Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! — Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon. Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut, tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi kiitetyitä leivoksiakaan.

Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut niiden silloin keskeyttää karkeloaan.

Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken. Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen. Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää…

Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin vakava, uskollinen Meri-Kustu.

Milloin hän tulisi?