Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 11

Sisällysluettelo

Sill'aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin. Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja pelipöytien ääressä.

Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa, saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta, siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.

Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.

Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan kuva näytti tehneen kuninkaaseen.

"Sen minä kyllä aavistin!" sanoi ritari Balke itserakkaasti. "Teidän sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi, sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä. Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän kunnioittaa sankarillista voittajaa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred viekkaasti. "Te ette ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä" — —

"Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!" keskeytti hänet Herman Balke itsetietoisesti. "Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni. Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas pudotti käteeni", jatkoi hän hartaan näköisenä, "minä kylvin sen sitten sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää. Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni. Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan — ja —"

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred. "Te arvelette rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään Liivinmaan miekalla. — Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä — niin, minä saisin tyytyä —"

"Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!" — keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen. Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin. Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt viekkaalle ritari Balkille.

Kuningas Valdemar oli kuunnellut harvinaisen hajamielisenä kreivi Albertin selostusta runsaasta sotaverosta, joka oli saatu kannetuksi. Hän oli antanut hänelle käskyn lähettää viipymättä Elben luona oleva sotajoukko nöyryyttämään kuningas Ladislausta ja peloittamaan pohjoissaksalaisia ruhtinaita, joista osa oli hänen läänitysmiehiään; sillä hän tiesi heidän vain odottavan sopivaa tilaisuutta riistäytyäkseen irti tanskalaisten yliherruudesta. Kuningas lupasi itse muutaman päivän kuluttua yhtyä sotajoukkoihin. Mutta vakava kreivi Albert katseli ihmetellen sankarimielisen kuninkaansa kasvoja, joista hänen mielestään puuttui se tyyni varmuus, mikä aina oli hänelle ominainen hänen tehdessään suunnitelmia ja jakaessaan näin tärkeitä käskyjä. Kreivi Albert ei myöskään käsittänyt, minkävuoksi kuningas vastoin tapojaan viipyi Riibehuusissa, kun näin tärkeä sotaretki oli kysymyksessä. Silloin ajatus Helena-rouvasta ja kaikesta, mitä hänestä ja kuninkaasta sanottiin, välähti kreivin mieleen ja hän punastui itse tuota ajatusta, joka hänen tahtomattaan oli tunkeutunut esiin.

"Minä olen tuonut mukanani Esbern Snaren uljaat pojat", sanoi hän, "ja heidän iloinen äitipuolensa on seurannut heitä, luultavasti saadakseen huvitella täällä hovissa. Mutta, jos minun kuninkaani uskollisesti pysyy suunnitelmissaan, niin ei Riibehuus ainakaan aivan pian tule huvituksista rikkaaksi."

"Elkää sanoko niin!" vastasi kuningas. "Pommerin retki ei kestäne kovinkaan kauan, ja jos kaikki käy toivomusteni mukaan, niin voi täällä linnassa syntyä pian hyvinkin iloinen elämä. Mitä sanotte, urhokas sisarenpoikani, jos minä nyt todenteolla ajattelisin naimisiin menoa?"

"Siihen vaaditaan ensiksi kuninkaallinen tai keisarillinen morsian!" huomautti kreivi Albert; ja kun kuningas ei ryhtynyt keskustelemaan sen enempää asiasta, sanoi kreivi Albert hyvästi, ja lähti vielä samana päivänä, hyvin synkkänä ja alakuloisena useiden ritarien ja soturien kanssa sotajoukkojen luokse, Kaarlon ja seurueensa saattamana.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti tapansa mukaan aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Kun hän aikoi astua sisään komeasta kirkonovesta, jota koristi rengaskaulainen kullattu kissanpää, huomasi hän Helena-rouvan tyttärineen pysähtyneen oven suuhun häntä tervehtimään. Kauniilla leskellä oli komea, punainen kärpännahoilla reunustettu silkkiviitta yllään ja päässään kamelikurjen höyhenillä koristettu korkea silkkihattu, joka veti kaikkien huomion puoleensa. Paljon väkeä virtaili kirkkoon, ja syntyi hetkeksi seisahdus väkijoukon tehdessä tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.

"Katsokaa, tuossa on kuninkaan jalkavaimo, Seebyn rikas leski!" sanoi paksu riibeläisporvari seuralaiselleen. "Katsokaa mitenkä hän kiemailee ja kumartelee! Kukaties me kuitenkin saamme hänet kuningattareksi keisarin sisaren sijasta — hyi!"

Närkästyneenä kuuli kuningas hävittömän puheen. Hän kalpeni vihasta ja kääntyessään hän näki ivanaurun monen kasvoilla, mutta hän ei saanut selville kuka nuo sanat oli lausunut. Hän hillitsi suuttumuksensa ja astui rauhallisesti edelleen, mutta Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä tervehdyksiin hän vastasi kylmästi ja vieraasti kumartaen, eikä edes katsonut heihin. Kaunis leski antoi hunnun samassa pudota kasvoilleen peittääkseen äkkiä kalpeiksi valahtaneet poskensa. Hän tarttui tytärtään käsivarteen ettei horjahtaisi, ja kiirehti sitten umpinaiseen rukoustuoliin, missä hän polvistuneena ja kuumia, katkeria kyyneleitä vuodattaen näytti rukoilevan.

Kuningas oli unohtanut rukousnauhansa ja lähetti pojan sitä hakemaan. Levottomana ja hajamielisenä hän vaipui rippituoliinsa, tuntien valtavan halun avata sydämensä rippi-isälleen. "Raskas synti painaa omaatuntoani!" sanoi hän ristikon läpi tarkasti kuuntelevalle arkkidiakonille. "Minä olen saattanut varomattomilla ja turhilla puheillani sekä kevytmielisellä käytökselläni nuoren, ylhäisen lesken huonoon maineeseen ja itseni huonoon huutoon kansan kesken. Millä katumuksella voin sovittaa tämän rikoksen, miten voin tehdä lopun näistä solvaisevista puheista?"

"Teidän rikoksenne, kuninkaani", vastasi rippi-isä, "ei oikeastaan ankarasti katsottuna ole peccatum mortale eli kuolemansynti, mutta joskin se voiteisiin laskea niiden joukkoon, niin halvinkin pyhälle kirkolle suotu etu on riittävä sen sovittamiseksi, ja siihen kehoittaa teitä teidän harras kiintymyksenne sekä kirkkoon että paavilliseen hallitukseen. Jos te tästälähin tahdotte välttää rikoksen luonnollisia seurauksia maailman silmissä sekä teidän kunnianne häpeällistä solvaisemista, niin täytyy teidän solmia kristillinen ja kunniallinen avioliitto Teidän säätyisenne naisen kanssa ja olla enää koskaan näkemättä tätä nuorta, kiehtovaa leskeä."

Kuninkaan posket hehkuivat. "Kaksi päivää sitten", vastasi hän, "olisi tämä sovitus ollut minulle liian ankara ja vaikea — tänään tuntuu se minulle liian helpolta —" ja nyt hän ilmoitti rippi-isälleen sen salaisen epäjumaloimisen, minkä vallassa hän oli ollut eilisestä päivällisestä asti, ja mitenkä hän, sensijaan että olisi lukenut Ave-Mariansa, oli vain katsellut maallisen naisen kuvaa, mikä oli saanut paikkansa hänen sydämellään hänen kumminsa herttua Knuutin verisen hiuskiharan vieressä.

"Se kuuluu vielä peccatavenialioihin eli anteeksi annettaviin synteihin, armollinen herra!" kuiskasi Arnfred ristikon läpi — "Mitä liekin tuo salaperäinen Slagelsen pappi puhunut teille sisäisestä valosta, vaipumisesta Jumalan olentoon itseensäsyventymisen ja aistiluontonsa hillitsemisen kautta, niin tämä Teidän maallisen kuvan ihailemisenne osoittaa tämän salaoppineiden luonnottoman opin sotivan teidän tervettä luontoanne vastaan. On parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli, enkä minä voi antaa teille sen parempaa neuvoa, jalo herra!"

"Mitä? Palaa?" toisti Valdemar kiivaasti. "Elkää niin nimittäkö puhtainta tunnetta, mitä minä olen elämässäni tuntenut. Minä en sitä tunnusta sinulle syntinä. Mutta se onkin ehkä vain haaveilua, jonkinlaista hulluutta, joka ei johda minkäänlaisiin tuloksiin, ja minua vain suututtaa, että minä tämän päähänpiston tähden unohdan sekä toimia että rukoilla. Sillä minä en unohda ainoastaan Ave-Mariani lukemista — senhän minä kyllä voin sovittaa — minä en unohda vain rukousnauhaani. Tuo nainen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt, on nyt enemmän minun mielessäni kuin sotaretki maan ja kruunun kunnian puolesta. Jos minä olisin nainen tai pappi, niin minä uskoisin tuolla kuvalla, jonka minä vastaanotin vihollisen kädestä, olevan taikavoiman. Enkä minä eroaisi siitä vaikka sinä antaisit minulle kaikki kirkkosi pyhäinluut ja marttyyrihampaat."

"Sitä uhrausta ei pyhä kirkko teiltä vaadi!" kuiskasi Arnfred. "Tässä minä en pelkää olevan minkäänlaisen taikavoiman vaikutusta, vaikka sellaisesta kyllä ennen olen kuullut puhuttavan. Mutta minä luulen paljon enemmän teidän suojeluspyhänne ja isoisänne pyhän Knuut herttuan ystävällisen kehoituksen vaikuttaneen näin voimakkaasti tähän teidän kuninkaalliseen mieleenne. Noudattakaa luottamuksella tuota pyhää kehoitusta, ja huolehtikaa valtakunnan ja kruunun säilyttämisestä liitolla, joka voi tuottaa onnea ja siunausta sekä teille että Tanskalle."

"Onhan tuo kaikki kuitenkin turhaa haaveilua!" vastasi kuningas. "Ja kuka voi taata minulle sen, ettei tuon kuvan aikaansaama vaikutus katoa kuin muutkin unet, nähdessäni hänet todellisuudessa? Mutta minä tahdon kuitenkin ajatella sitä. Jumalan haltuun, pappi!" Sitten kuningas poistui rippituolista, ja aamujumalanpalveluksen päätyttyä hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnaan.

Heti kun Helena-rouva tyttärineen, Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan saattamana astui ulos kirkosta, alkoi kuulua yleistä mutinaa uteliaasta, tunkeilevasta kansanjoukosta, joka seurasi heitä uhkailevana aina linnaan asti. Suuttuneina tästä tunkeilevaisuudesta ja sopimattomasta sekaantumisesta molemmat nuoret ritarit paljastivat miekkansa ja oli vähällä syntyä verinen ottelu, mutta Valdemarin käskystä muutamat kuninkaan seurueeseen kuuluvat ritarit ratsastivat takaisin ja hajoittivat levottoman väkijoukon, joka vihelsi sormiinsa ja lausui raakoja, loukkaavia sanoja, "kauniista, koreilevasta noidasta". "Hän mielistelee Tanskan kuningasta — hän tahtoo päästä Tanskan kuningattareksi!" huusivat he. "Menköön takaisin Ruotsiin! Hän on taittanut niskan mieheltään, hän on liitossa paholaisen kanssa."

Helena-rouva luuli vaipuvansa maahan häpeästä. Hänen tyttärensä itkivät ja turvautuivat vavisten kiukustuneisiin sulhasiinsa. Tainnoksissa ja kuolonkalpeana kannettiin vainottu kaunotar linnaan. Hänen poikapuolensa ja hänen tyttäriensä sulhaset olivat hyvin kiihtyneet tästä loukkaavasta kohtelusta. Kiivastuneena kuningas käski mitä ankarimmin tutkia asiaa. Koko hovin läsnäollessa hän julisti Helena-rouvan olevan mitä kunniallisimman ja nuhteettomimman ritarinaisen, ja hän vannoi kuninkaallisella voimallaan ja kunniallaan suojelevansa häntä kaikilta loukkauksilta. Sen, joka todisteetta syytti häntä rikoksesta, julisti hän häpeällisimmäksi kunnianloukkaajaksi, jota rangaistaisiin siitä lain koko ankaruudella.

Hän sai siten ainakin aluksi Helena-rouvan sukulaiset ja ystävät rauhoitetuiksi, ja he toivoivat nyt mitä pikemmin voivansa viedä hänet pois Riibehuusista, minkä myöskin kuningas piti välttämättömänä.

Kun Helena, toinnuttuaan tainnoksista, avasi silmänsä, tuijotti hän hurjasti ja epätoivoisena ympärilleen, puhellen samalla niin sekavasti, että pelästyneinä pantiin hakemaan mestari Harpesträngiä, jonka mielestä hänen tilansa oli hyvin arveluttava. Hän selitti Helenalla olevan kovan ja vaarallisen kuumeen. Houreissaan hän ilmaisi intohimoisen, melkein rajun rakkautensa kuninkaaseen. Hän mainitsi usein kyyneleitä vuodattaen hänen nimeään ja väänteli käsiään. — "Minun vanhukseni" — huokaili hän — "niin, hänen täytyi kuolla — niin oli tähtiin kirjoitettu — Musta sen sanoi — ja minä olen viaton — minkä vuoksi hän kulki niitä portaita pimeässä — Onhan hänkin nyt kuollut? — Hän, jolle minun lemmittyni ensiksi ojensi kätensä? — hän tulee kruunu ruskeilla kiharillaan — haa, eikö se tarkoittanutkaan minua? — Miksi Musta nauroi niin viekkaasti partaansa!" Näin hän puheli kiihkeästi, ja neitoset ristivät itseään ja sanoivat hänen puhuvan liitostaan paholaisen kanssa.

Pieni Rigmor juoksi pelästyneenä pois vuoteen luota, ja kun prinsessa Regitza huomasi mistä oli puhe, käski hän kaikkien poistua huoneesta, jääden yksin onnettoman sairaan luokse.

"Kuka se Musta on, josta te puhutte, jalo rouva!" kysyi hän rauhallisesti. "Onko hän jokin hengen mies? Ehkä teidän rippi-isänne tai sielunpaimenenne?"

"Minun sielunpaimeneni?" toisti Helena-rouva hymyillen. "Minun sielunpaimeneni, niin kyllä tavallaan, — mutta hän ei ole pitänyt hyvää huolta minun syntisestä sieluparastani — luolaan hän on vienyt minut, syvään, mustaan luolaan, minne ei aurinko eikä kuu paista?"

"Mitä te näitte siellä luolassa?" kysyi prinsessa tuskallisen jännitettynä.

"Minä näin mitä tähtiin on kirjoitettu — herttuan nimen — ei, kuninkaan, suurimman ja mahtavimman kuninkaan — myöskin sinun nimesi minä näin." tämän sanoessaan hän tuijotti jäykästi prinsessaa silmiin — "myöskin sinä olet syntynyt kruunua kantamaan, — omaa nimeäni", — huokaili hän, "oi, omaa nimeäni minä en nähnyt. Voi, voi, se oli varmaankin häpeän ja häväistyksen peittämä." — Tässä hän peitti molemmilla käsillään kauniit, kalpeat kasvonsa ja itki katkerasti.

Mutta tämä mielenhäiriö ei kestänyt kauan. Käsittämättömillä sielunvoimilla hän näytti pakoittavan mielensä rauhoittumaan. Selvittyään, hän mestari Harpesträngin suureksi ihmeeksi, parani aivan täydellisesti. Ennen iltaa hän jo ivaili ja nauroi näennäisen rauhallisesti sitä, että Riiben katupojat olivat kutsuneet häntä noita-akaksi, ja että hän oli antanut tuollaisen asian niin painaa mieltänsä. Kuultuaan miten kiivaasti kuningas oli puolustanut hänen kunniaansa ja huolehtinut hänen turvallisuudestaan, kohotti hän päätään ja rintaansa, ja kysyi ihmetellen minkävuoksi hänen tyttärensä ja heidän sulhasensa olivat matkapukeissa. "Olenko minä käsittämättömässä heikkoudessani sanonut haluavani matkustaa?" kysyi hän. "Jos minun ei ole käsketty lähteä pois vieraanvaraisesta Tanskan hovista, jota minun on mahdoton uskoa, niin ainakin minun kunniani nyt vaatii minun jäämään tänne. Ei suinkaan joukko katupoikia karkoita herttua Guttormin tytärtä Riibehuusista?"

Kaikki vaikenivat hämillään. Helena-rouva nousi ylpeänä ja varmana, ja pyysi saada puhutella kuningasta.

"Minä esitän itse veljelleni teidän toivomuksenne, jalo rouva!" vastasi prinsessa Regitza äkkiä ja poistui hänen luotaan.

Valdemarin istuessa levottoman ja miettiväisen näköisenä salakammiossaan, astui hänen vakava sisarensa, tavallisuudesta poiketen ja ilmoittautumatta hänen luokseen.

"Suo anteeksi veljeni, jos minä häiritsen sinua!" sanoi hän tuttavallisesti veljeään lähestyen. "Minä tulen tärkeän asian vuoksi sinun luoksesi. Sekä sinun että meidän sukumme kunnia on kysymyksessä. Onneton Helena-rouva haluaa puhua sinun kanssasi."

"Minä en tahdo tavata häntä!" vastasi kuningas päättäväisesti. "Mutta minä toivon hänen matkustavan niin pian kuin lääkäri sen sallii!"

"Se on tietysti välttämätöntä!" sanoi prinsessa. "Mutta asiaa on tarkasti punnittava. Hän on herttuan tytär, meidän hovimme vieras, mahtavaan ja suureen ritarisukuun kuuluva ritarirouva, nainen, jonka, kunniaa sinä itse julkisesti ja kiivaasti olet puolustanut, voiko hänet häväistynä ja hyljättynä karkoittaa meidän hovistamme kuin ylönkatsotun ja tunkeilevan porton?"

"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemän?" kysyi Valdemar kiivaasti. "Tunnethan sinä solvaisevan huhun meistä? Tahtoisitko sinä vaatia minua uhmailemaan sitä. Tahdotko sinä, että minä puhdistaisin hänen kunniansa uhraamalla hänelle omani. Pitääkö minun ojentaa hänelle käteni ja kruununi ja joutua siten koko Europan ja kansani ylenkatsottavaksi. Minä tunnustan sinulle, että minä en ole syytön. Minusta hän oli kaunein ja rakastettavin nainen, mitä minä olin nähnyt, ja minä osoitin hänelle huomaavaisuutta, mikä oikeutti hänet mitä mahdottomimpiin luulotteluihin. Mutta ei koskaan mieleeni olisi juolahtanut korottaa ritarinleskeä Tanskan valtaistuimelle. Minun kevytmielisyydelläni ja varomattomuudellani on ollut surulliset seuraukset. Kauniin lesken hyvä nimi ja maine on turmeltu, eikä minun kunniani siitä ole voittanut. Minä tahdon tehdä kaikkeni sovittaakseni tämän rikokseni, mutta en mitään, millä häpäisisin valtakuntaa ja kruunua!"

"Sano minulle suoraan, veljeni", kysyi prinsessa luoden häneen vakavan, tutkivan katseen, "rakastatko sinä häntä, tai oletko sinä koskaan rakastanut häntä? Teille miehille saa asettaa kaksi kysymystä silloin kun meille vain yhden. Käsi sydämelle! Sinun rauhasi tähden minä kysyn näin sinulta."

"Sinä ahdistat minun omaatuntoani, sisar!" vastasi Valdemar. "No, kuule siis! Minä olen todellakin kerran kuvitellut rakastavani häntä. Mutta minä varmasti tiedän erehtyneeni." Tämän sanoessaan hänen katseensa välittömästi kääntyi pöydällä olevaan kullattuun, sulettuun rasiaan; minkä sisässä prinsessa Margaretan kuva oli.

"Vielä vain yksi kysymys, veljeni! Teen sen onnettoman Helenan tähden, jonka kohtaloa minä koko sydämestäni surkuttelen. Oletko sinä koskaan sanonut hänelle suoraan ja selvin sanoin mitä sinä luulit tunteneesi häntä kohtaan?"

"Jos minä voisinkin puhdistautua siitä", vastasi kuningas, "niin minä en kuitenkaan voi puhdistautua niiden katseitten ja eleiden edessä, mitkä puhuvat selvemmin ja vakuuttavimmin kuin kaikki sanat, ja siinä suhteessa minä olen ja jään syynalaiseksi. Sinä naurat minulle, kun kuulet sovitustyön, mikä minut on senvuoksi määrätty tekemään, ja jos minä itse olisin ollut rippi-isäni, niin minä en olisi voinut lempeämmin rangaista: minä nain prinsessan, jota minä en koskaan ole nähnyt. — Minä en enää koskaan tapaa Helena-rouvaa. Mutta minä tahdon kirjoittaa hänelle. Minä tahdon selvästi osoittaa hänelle kunnioitukseni. Niin kauan kuin hän haluaa olla sinun vieraasi, on häntä kohdeltava kuin ruhtinatarta, kuin herttua Guttormin tytärtä. Mutta minä poistun huomen-aamulla Riibehuusista, enkä palaa niin kauan kuin hän on täällä. Kunnia- ja turvallisuusvartio suojelee häntä kaikilta loukkauksilta sekä hänen täällä ollessaan, että hänen matkustaessaan. Hänen nuorimmalle pojalleen minä olen luvannut herttuakunnan, siinä sanassani minä pysyn, maailman puheista välittämättä. Mutta enempää minä en voi enkä tahdo tehdä."

Siihen keskustelu päättyi. Kuningas kirjoitti kirjeen kauniille leskelle, ja prinsessa ojensi sen tälle, tuoden ystävälliset tervehdyksensä kuninkaalta.

Kun Helena-rouva luki kirjeen, kalpeni hän. Mutta hän tointui nopeasti, ja noustuaan rauhallisesti ja päättäväisesti, hän selitti tahtovansa vielä samana yönä matkustaa takaisin Skåneen. "Kullenille minä rakennan linnani!" sanoi hän salaperäisesti prinsessalle. "Sieltä minä tahdon katsella taivaan rataa ja antaa maailman kulkea kieroa kulkuaan. Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle: Minä olen nyt Kullenmiehen kuningatar. Kyllä hän ymmärtää mitä minä tarkoitan."

Prinsessa katseli häntä ihmetellen ymmärtämättä häntä, ja pelkäsi hänen menettäneen järkensä. Nyt kutsui Helena-rouva tyttäriensä sulhaset luokseen ja kysyi heiltä oliko heidän rakkautensa hänen tyttäriinsä yhtä lämmin tänään kuin eilen. He vakuuttivat niin olevan ja ihmettelivät tätä omituista kysymystä.

"Sitten he ovat tunnin kuluttua teidän aviovaimoinanne, tai ei milloinkaan!" sanoi hän päättäväisesti. "Minä en voi enää kauemmin suojella heitä täällä Tanskassa, ja jos he seuraavat minua salmen tuolle puolen, niin he eivät enää koskaan palaa takaisin!"

Pietari Strangenpoika ja Antero Gronpoika katsoivat iloisesti ihmetellen morsiamiinsa, jotka seisoivat matkapuvuissa valmiina seuraamaan oikullista äitiään. Tytöt seisoivat kyynelsilmin, vuoroon punastuen ja kalveten, ja nuoret ritarit eivät miettineet kauemmin.

"Tunnin kuluttua minä olen teidän laillinen vävypoikanne, jalo rouva!" vastasi Pietari Strangenpoika, "ja huomenna minä vien kauniin vaimoni Kallundborgiin!"

"Ojenna minulle kätesi, jalo Cecilia!" sanoi Antero Gronpoika. "Täältä on vain pari askelta linnankappeliin. Antakaa minun huomenna saattaa rakas vaimoni Terslösen kartanoon!"

Hämmästyneet tytöt eivät väitelleet vastaan. Kaikki ihmettelivät näitä äkkinäisiä ja valmistuksitta tapahtuvia kaksoishäitä, jotka olivat olleet määrätyt vietettäviksi vasta seuraavana kevännä. Prinsessa pudisti päätään ja antoi omituisen vieraansa tässä menetellä niinkuin hän olisi ollut kotonaan. Lähetettiin heti sana Junkker Strangelle, sekä Esbern Snaren kolmelle pojalle. Iloinen Junkker Strange onnitteli poikaansa ja nauroi sydämen pohjasta, Helena-rouvan hämmästyttävälle päähänpistolle, joka hänestä oli erinomainen. Niilo Mule yski hämillään ja kuiskasi Juhana veljelleen: "Meidän kauniilla äidillämme ei ole vähääkään käsitystä soveliaisuustavoista. Oman kunniansa hän on häväissyt, ja nyt hän saattaa tyttärensä naurunalaisiksi näillä kiireisillä häillä, niinkuin tässä oltaisiin jäniksen selässä, ja vielä hovissa — se on aivan kauheaa!"

"Järkevämpää päähänpistoa ei meidän nuorella rouva-äidillämme ole ollut pitkiin aikoihin!" vastasi marsalkka Juhana. "Näin hän säästää yhdellä kertaa kahdet hääkustannukset."