Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 12

Sisällysluettelo

Ihmetellen kuuli kuningas seuraavana aamuna sisareltaan, että nuo molemmat nuoret ritarit olivat kaikessa kiireessä ja hiljaisuudessa tulleet vihityiksi kappelissa, ja että he jo ennen päivän nousua olivat lähteneet pois vaimoineen. Helena-rouva oli jo ennen keskiyötä jättänyt Riiben, ainoastaan marsalkka Juhanan seuraamana, jonka säästäväiseen esitykseen matkustaa yksinkertaisessa porvarillisessa valepuvussa hän oli suostunut, välttääkseen siten kaikkea huomiota. Hän oli myöskin kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua kunnia- ja turvallisuus-vartiota. Varovainen sisar piti viisaimpana olla puhumatta tuosta omituisesta tervehdyksestä, jonka Helena oli pyytänyt prinsessan viemään kuninkaalle, sillä hän arveli sen sisältävän katkeran viittauksen siitä, mikä nyt oli paras kokonaan unohtaa. Hänen mielestään oli myöskin viisainta olla puhumatta siitä mielenhäiriöstä, minkä hän luuli huomanneensa onnettomassa kaunottaressa. Vieläkin enemmän prinsessa varoi kertomasta siitä tulisesta rakkaudesta kuninkaaseen, minkä Helena oli ilmaissut houreissa ollessaan. Hän koetti rauhoittaa kuninkaallista veljeään ihailemalla ylpeän lesken mielenmalttia hänen matkalle lähtiessään ja sitä oikullista iloisuutta, millä tämä itse oli ivaillut pyylevää ulkomuotoaan porvarillisessa puvussaan.

"Onneton Helena raukka!" huokaili Valdemar. "Iloitessaan ja ivaillessaan hän usein salasi levottoman ja särkyneen sielunsa. Minä tunnen hänen iloisuutensa. Se on monta kertaa pelottanut minua. Hänen elämänsä on onneton. Jumala suokoon hänen sieluparalleen rauhan, ja antakoon minulle armossaan anteeksi, jos minä liian lämpimällä osanotollani olen lisännyt tämän rauhattoman sielun hämmentymistä. Hän on kuitenkin ylevä ja jalosieluinen ihminen."

Prinsessa Regitza oli mennyt. Kuningas istui surumielisenä, nojaten poskeaan käteensä ja ajatteli tärkeää, uhkarohkeaa päätöstä, jonka hän oli tekemäisillään, ja mistä ehkä hänen koko elämänsä onni riippui. Hän kavahti itse tätä ajatusta ja häpesi. "Onni!" — sanoi hän. "Mikä on kuninkaiden onni! Heidän kansansa ja valtakuntansa onnellisuus, heidän valtaistuimensa kunnia ja loisto — onnellinen rakkaus, perheonni, niistä voivat vain porvarit ja talonpojat iloita — turhaa on niistä kuninkaan haaveilla!" Tahtomattaan hän avasi pienen kuvarasian ja katseli kaunista tuntematonta, jonka hän ehkä vasta morsiamenaan saisi nähdä. "Helenan kaltainen hän ei ainakaan ole", sanoi hän, "mutta se on hyvä: Tässä on rauhaa ja avomielisyyttä, — ei hivuttavia intohimoja, ei kunnian eikä vallan salaperäistä, levotonta janoamista — tässä on tyyntä rakkautta ja vaatimatonta viattomuutta — ei tulivuorta, eikä häikäisevää ilon ja ivailun naamaria, joka peittää lihan ja hengen välisen epätoivoisen taistelun."

Hänen näin istuessaan mietiskellen avattiin ovi, ja kaniikit Renert ja

Albrecht astuivat sisään.

"Kaikkeinarmollisin herra ja kuningas on suvainnut käskeä", — änkyttivät molemmat kuin yhdestä suusta, jääden seisomaan, kantapäät kynnyksellä avonaiseen oveen, ja kumartaen niin syvään, että heidän pelästyksissään täytyi astua askele eteenpäin etteivät kaatuisi nenälleen, ja silloin viekas hovinarri sulki nopeasti oven heidän takanaan.

"Olettehan te syntyisin böömiläisiä?" kysyi kuningas, pidättäen vaivoin nauruansa.

He myönsivät sen kunnioittavasti, ja heidän pyöreät, huolettomat kasvonsa kuvastivat sekä uteliaisuutta että tuskallista odotusta.

"Oletteko te milloinkaan nähneet Böömin prinsessaa Margarethaa?" kysyi kuningas edelleen.

"Kyllä, armollisin herra kuningas!" vastasivat molemmat melkein yhdellä kertaa ja kumarsivat yhtä syvään kuin nuorasta vedettävä puunukki.

"Kuvatkaa siis hänet minulle tarkkaan", jatkoi Valdemar, "ja sanokaa minulle kaikki mitä hänestä tiedätte, olkoon se sitten hyvää tai pahaa! Minä maksan teille kuninkaallisesti jokaisesta todenperäisestä sanasta, minkä te sanotte, mutta ensimäisestä valheesta, josta minä saan teidät kiinni, rangaistaan teidät ankarasti."

Tämä puhe saattoi pelästyneet papit yhä aremmiksi, ja kesti kotvan aikaa ennen kuin he saivat suunsa käyntiin, mutta sitten alkoivatkin ylistyspuheet prinsessan lempeydestä ja hurskaudesta vuolaina virrata heidän huuliltaan, ja mitä kauemmin he puhuivat sitä vähemmän he pelkäsivät lausuvansa varomattomuuksia. He luettelivat täsmälleen kaikki seitsemän siveellistä ja teologista pää-hyvettä, joita he vakuuttivat prinsessan mitä suurimmassa määrässä omaavan, eivätkä he sen ohella suinkaan laiminlyöneet ahkerasti ladella pyhän Augustinuksen ja Pietari lombardilaisen lauseita, sekä esittää skolastista oppiansa seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta ja kahdeksasta autuudenehdosta. He kilpailivat keskenään, kuka ehtisi sanoa enemmän totuuksia ja kultaisia sanoja, joista antelias kuningas oli niin runsaasti luvannut maksaa heille.

"Riittää, riittää jo latinalaisia avuja!" keskeytti viimein heidät kuningas. "Puhukaa yksi kerrallaan, että minä voin ymmärtää mitä te sanotte! Jos hänellä olisi sadaskin osa kaikista niistä hyvistä avuista, joita te nyt olette luetelleet, niin hän olisi jo kymmenen kertaa parempi kuin yksikään taivaan enkeleistä. Mutta sanokaa nyt minulle minkänäköinen hän on? Eikö ole totta, että hän katsoo hiukan karsaasti, hänellä on yksi tai kaksi kyttyrää selässään? — sanokaa vain suoraan! Puhu sinä ensiksi, Renert! Jos sinä vain valehtelet, niin tiedä, että minä pysyn sanassani!"

"Kaikkeinarmollisin herra!" alkoi Renert puhua — "vapauttakaa meidät kuvaamisesta, joka —"

"Vapauttakaa meidät kuvaamisesta!" änkytti Albrecht jälestä.

"Mitä?" keskeytti kuningas heidät kiivaasti — "siis hän on kuitenkin vinosilmä, kyttyräselkä?"

"Ei, pyhän Augustin nimessä!" vastasi Renert. "Jos ei hän siksi ole muuttunut aivan äskettäin. Kuusi kuukautta sitten, kun minä kelvoton sain kunnian hänet nähdä, hän oli ihanampi kuin pyhän Margarethan kuva meidän kirkossamme — mutta vapauttakaa meidät, armollisin herra, — kuvaamisesta, joka voisi herättää meissä maallisia ajatuksia, ja saattaa meidät unohtamaan maallisen kauneuden tähden taivaallisen ihanuuden."

"Se oli, myöskin minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi

Albrecht.

"No, sepä hyvä!" sanoi kuningas. "Hän ei siis ole vinosilmä eikä muutenkaan viallinen. En suinkaan minä tahdo viekoitella teitä maallisiin ajatuksiin! Mutta sanokaa vain minulle, onko tämä kuva todellakin hänen näköisensä?"

"Epäilemättä, teidän armonne!" vastasi Renert, jonka omaatuntoa ei kuvan katseleminen soimannut, "mutta se on hänen näköisensä samassa määrin kuin teidän kruununne timantit ovat taivaan tähtiin verrattuna."

"Niin, aivan siten, teidän armonne!" lisäsi Albrecht pyyhkäisten hien otsaltaan.

"Nyt saatte mennä rauhassa, kunnon miehet!" lopetti kuningas kuulustelunsa ja taputti heitä olkapäälle. "Kun minä olen saanut tietää teidän puheenne tosiksi, niin minä palkitsen kuninkaallisesti teidän rehellisyytenne. Mutta meidän välinen keskustelumme on salaisuus, jonka säilyttämisestä te vastaatte minulle —"

"Arvottomilla päillämme, kaikkein armollisin herra!" vastasivat he sanasta sanaan toistaan matkien, ja astuivat kumarrellen ulos ovesta.

"Nuo olivat hänen maamiehiänsä!" sanoi kuningas miettiväisenä. "Entä jos hän kaikessa kauneudessaan on yhtä yksinkertainen ja ikävä kuin he? Ei, se on mahdotonta", jatkoi hän rauhoittuneena, katsellessaan ihastuneena hänen kuvaansa. "Rehellisyys ja uskollisuus, pyhä yksinkertaisuus ja viattomuus, henkevyys ja sydämellisyys uhkuvat minua vastaan tuosta kuolleesta puusta. Mitä sitten puhuneekaan tuo elävä Jumalankuva minulle!"

Kun ovi avautui ja Junkker Strange astui sisään, istui kuningas vielä kuva kädessään.

"Mitä käskette, armollisin herra ja kuningas?" kysyi ritari ja jäi salaa hymyillen kunnioittavasti seisomaan ovelle.

"Armollisin ja armollisin, yhä ja aina!" vastasi kuningas ja piilotettuaan nopeasti kuvan, hän astui Strangea vastaan. — "Ei mitään turhia kohteliaisuuksia, silloin kun me molemmat olemme kahden! Istu tänne minun luokseni ja puhele minun kanssani tuttavallisesti niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä en ollut sinun herrasi enkä kuninkaasi! Minulla on kylliksi nöyriä palvelijoita, sinä olet minun luotettavin ystäväni. Ennenkuin minä, kuninkaana, taas vaadin sinun palvelustasi, tahtoisin minä kuulla vanhalta asemestariltani, minkälainen hänestä hänen oppilaansa on ritarina ja miehenä."

"Ritarina ja miehenä?" toisti Junkker Strange enää salaamatta veitikkamaista hymyään, istuutuessaan kuninkaan viittauksesta hänen viereensä penkille. — "Hyvä on, minua ihmetyttää, että te istutte täällä kuvia katsellen silloin kun väkenne lähtee sotaretkelle. Mutta minä arvelen teillä olevan pätevät syyt siihen, enkä minä usko teidän kovinkaan kauan aikovan istua täällä takan ääressä lämmittelemässä. Jos te ette tahdo että minä rupean teitä tässä suoraan ylistelemään, niin tehkää minulle toinen kysymys, sillä tiedättehän te kyllä hyvin miten kiintynyt minä olen teidän kuninkaalliseen persoonaanne."

"Minä matkustan vielä tänään sotajoukkoni luo!" alkoi Valdemar taas hiukan hajamielisesti puhua. "Sinä saat kyllä vielä tietää miksi minä olen viivytellyt. Mutta, rehellisenä miehenä, vastaa minulle ensiksi, olenko minä sinun mielestäsi saamaton uneksija, hentomielinen, tunteellinen nahjus, joka voisi kulkea kuutamossa imeliä rakkauslauluja laulellen Ginnistamin näkymättömälle kaunottarelle tai kuussa asuvalle prinsessalle?"

"Enpä aivan sitäkään usko, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Mutta minun mielestäni te olette liian paljon tekemisissä pappien ja runoilijoiden kanssa. He tyrkyttävät teidän mieleenne kaikenlaisia aavistuksia, sielun ääniä, omantunnon vaatimuksia, pyhimyksiä ja enkeleitä, niin että he pian pehmittävät teidän hyvän, terveen järkenne. Erittäinkin pyhä Antero on aina ollut minulle silmätikkuna —"

"Elä puhu hänestä", keskeytti kuningas hänet vakavana. "Hän tiesi enemmän kuin sinä ja minä saamme tietää satoihin vuosiin, ja tuo vanhus oli oikeassa: Me käsitämme jumalalliset asiat vain hämärästi, kuin kuvan peilistä — mutta jolle tosi kuva on ilmestynyt, hän saa jo täällä nähdä kauneimman kasvoista kasvoihin!"

"Te selitätte tietysti tuon kuvannollisen puheen omilla tavallanne, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Ja luulen teidän siinä olevan oikeassa. Mutta palatakseni teidän kysymykseenne, niin minun täytyy totisesti tunnustaa, että te ette ole antanut meidän kaivata todisteita miehuullisuudestanne. Mutta, jos te ette kuitenkaan ole, niinkuin sanotaan, sokea naiselliselle kauneudelle, vaan kaikkien kauniiden neitosten, rouvien ja leskien ritarillinen ihailija — niin te olette ainakin tähän asti osoittanut sen enemmän sanoissa kuin töissä. Te ette ole vielä turmellut itseänne uneksimalla nuoruudenaikaanne veltostuttavassa lemmenleikissä. Luulenpa myöskin kansan ja maan nureksivan sitä, että te — ei vain sotatoimien ja voittoretkien tähden, vaan osaksi myöskin eräälle tunnetulle, kauniille leskelle osoittamanne suosion vuoksi — olette unohtanut antaa maalle kuningattaren ja suuren Valdemarin nimelle kruunun ja perillisen."

Valdemar punastui. "Siis sinäkin olet samaa mielipidettä kuin melkein kaikki muut, että minun on mentävä naimisiin" sanoi hän, "huolimatta tuosta minun viimeisestä onnistumattomasta kokeestani antautua valtioviisaan liiton orjaksi."

"Se on minun ja koko Tanskanmaan toivomus, herra kuningas!"

"Hyvä on! Toimita Böhmin prinsessa Margaretha minun morsiamekseni, enkä minä tahdo hetkeäkään epäröidä! Kohtalo ei tavallisesti salli kuninkaiden ja ruhtinaiden kosia rakkaudesta, ja kansan etu taluttaa heidät sokeasti vihkimäjakkaralle. Mutta jos tämä kuva ei petä", hän otti sen nopeasti ja päättävästi esiin, "niin minä olen poikkeus siinä suhteessa. Minä tahdon rehellisesti tunnustaa sinulle: Huolimatta kaikista niistä hyvistä ajatuksista, jotka sinulla ovat minun miehuullisuudestani, niin minä en ole näinä viimeisinä päivinä ajatellut muita valloittamisia kuin tämän kauniin prinsessan omistamista. Valmistaudu senvuoksi, kunnon Strange hyvin pian matkustamaan Böömiin minun puolestani! Vie kuningas Primislaukselle minun veljelliset tervehdykseni, ja luulottele heille tulleesi keskustelemaan hänen kanssaan sopimuksista ja liittoutumisesta levottomia pohjoissaksalaisia ruhtinaita ja pakanallisia liiviläisiä vastaan! Mutta ota tämä kuva mukaasi, — minun on vaikea luopua siitä ja sinä vastaat minulle siitä kuin minun silmäterästäni! — Katso tarkkaan onko tämä todellakin prinsessa Margarethan näköinen! Jos sinä, niinkuin minä toivon, huomaat hänet yhtä kauniiksi kuin hänet tähän on kuvattu ja etteivät huhut hänen hyveistään ja miellyttävästä olennostaan ole perättömät, niin utele tarkasti hänen mieltään minua kohtaan, ennenkuin puhut hänelle sanaakaan minun rakkaudestani häneen. Ja jos sinä huomaat todeksi minkä Herman Balke kerran puoleksi leikillä kertoi, että kuninkaan tytär on minulle suosiollinen, niin alota asia isän kanssa sillä viisaudella ja hienotunteisuudella, minkä tiedän sinun omaavan. Ja jos rukkaset olisivat pelättävissä, niin sinä vetäydyt ajoissa pois, tuomatta minulle vastausta, joka loukkaisi minun kuninkaallista ja ritarillista kunniaani!"

"Onpa se vaikeanlainen tehtävä, hyvä herra kuningas!" vastasi Junkker Strange hartioitaan kohauttaen. "Minun täytyy siis sekä kosia, että olla kosimatta teidän puolestanne, hankkia teille morsian ja vastata siitä, että hän miellyttää teitä kun hänet näette, ja ettei tuuli käänny sill'aikaa ja sen mukana teidän ajatuksenne. Siinä kohdin minä en oikein luota teidän uskollisuuteenne, herra kuningas!"

"Jumal'auta! Sinä loukkaat minua, Strange!" sanoi Valdemar ja kavahti kiivaasti seisomaan. "Luuletko minua epävakaiseksi, horjuvaksi lapseksi, joka ei itse tiedä mitä tahtoo?"

"Minä tottelen täsmällisesti, herra kuningas, sehän on selvää!" vastasi Junkker Strange kumartaen. "Jos te suututte, niin minä en uskalla enää sanoa sanaakaan. Teidän päätöksenne sekä onnellinen valintanne ilahduttavat minua sydämellisesti. Mutta muistatteko, herra, millä mielellä te olitte, kun kihlaus keisarin sisaren kanssa oli saatu aikaan — ja miten kepeäksi tunsitte sydämenne sitten kun te olitte tullut varmaksi siitä, että te ette enää koskaan näe häntä?"

"Se oli aivan eri asia, Strange! Tällä kertaa minä en sokeasti hapuile onnea, ja tällä kertaa on sydän mukana."

"Silmät vain, herra kuningas! Toisella sijalla vain, minun nähdäkseni, ja korvat sekä se kuvakirja, mikä jo syntyissänne oli päässänne — mutta nyt minä huomaan teidän taas suuttuvan, herra! Minä vaikenen ja tottelen; mutta minä olen varoittanut teitä. Vartioikaa tarkasti sydäntänne yhdeksän viikkoa! Eiköhän liene parasta, että säilytätte kuvan luonanne, herra kuningas!"

"Luuletko sinä minun olevan sellaisen silmieni orjan — ja niin kylmän ja mielikuvitusta vailla, että enää milloinkaan voisin unohtaa nuo kasvot, vaikka en enää koskaan näkisi niitä tässä maailmassa? Ota se! Ja minä tahdon näyttää sinulle, että minä en tässä asiassa ole niin vaihtelevainen kuin sinä luulet. Vielä kerran katselen noita silmiä! Kas tuossa — pane se talteen. Noita enkelikasvoja ei nyt mitkään valkeuden eikä pahuuden henget saa sammutetuksi minun sielustani!"

"Minä pesen käteni, ja annan teidän itse vastata seurauksista!" alkoi Junkker Strange taas. "Koska ja miten on tälle kosioretkelle lähdettävä? Ja kenet on minun kuninkaani määrännyt minun seuralaisekseni?"

"Sinä matkustat vielä tänäpäivänä niin pian kuin suinkin ja kuljet Elbeä pitkin Böömiin, mukanasi kolmekymmentä ritaria ja yhtä monta asepalvelijaa. Seuralaisesi sinä voit valita mielesi mukaan. Kuitenkin minä neuvoisin sinua ottamaan mukaasi Roskilden Pietari-piispan: hän on hyvin oppinut mies ja voi olla sinulle hyvä neuvonantaja matkan varrella, — samoin herra Albert Eskildsön: hän on mies, jolla on hyvä puhelahja. Sinä voisit myöskin ottaa mukaasi nuoren herra Limbakin, Olavi Lykken ja rikkaan Pietari Globen, sekä myöskin kreivi Engelbrektin ja Absalon Belgin, he ovat niin tottuneita kaikkiin ritarillisiin kohteliaisuuksiin ja tapoihin. Jos kuningas ja hänen tyttärensä suostuvat minun toivomuksiini, niin annat sinä, minun puolestani ja minun nimessäni, vihkiä itsesi ja prinsessan, noudattamalla tarkasti kaikkia siinä käytettäviä tapoja! Jos sinun toimesi onnistuu, niin sinä lähetät minulle viipymättä viestin Schweriniin, missä minä piakkoin aion viettää kreivi Klaun kihlajaisia! Sinä tuot morsiamen kotiin niin komeasti kuin mahdollista! Te tuotte hänet tänne autuaan isä-vainajani onneatuottavalla laivalla, jonka keulaa lohikäärme ja kultaiset nuppulat koristavat. Manön rannassa laskette hänet maihin! Siellä tahdon minä itse, jos Jumala suo, kuninkaallisesti ja ritarillisesti vastaanottaa hänet. Ja nyt, Herran haltuun, urhokas Strange. Sinä olet minulle uskollinen ja rehellinen, mutta minun sydäntäni sinä et ymmärrä. Sen sinä vain nyt tiedät: Sinun käsissäsi on nyt minun ja ehkä koko Tanskan maan onni. Ja nyt suu tukkoon, sen toki ymmärrät! Jumala ja pyhä neitsyt olkoot sinun kanssasi!"

Saatuaan tämän tärkeän, salaisen viestin, poistui Junkker Strange kuninkaan salakammiosta ja jakoi heti tarvittavat käskyt. Ritarit pukeutuivat komeisiin hovipukuihin. Muutamilla ylhäisimmistä ritareista, herra Pietari Globella ja kreivi Engelbrektillä oli yllään loistavat tulipunaiset housut, ja niiden lisäksi ruskeat, vihriät tai punaiset nutut sekä näädännahkalla reunustetut silkkiviitat. Heidän tukkansa ja partansa oli sileäksi suittu, ja hatut olivat koristetut höyhenillä sekä kallisarvoisilla kivillä. Pukinnahkaistensaappaitten kultakannukset kilahtelivat ja kullatuista vöistä riippuvat miekat helähtivät. Junkker Strangella itsellään oli yllään komea oravannahkoilla reunustettu tulipunainen viitta, jonka kuningas oli lahjoittanut hänelle, sekä siihen kuuluva kultanauhoilla ja punasilla kamelikurjen sulilla koristettu verkainen matkahattu.

Kuningas hypähti itse valkoisen orhinsa selkään ja ratsasti komean lähettilässeuran mukana rantaan.

Niiden tanskalaisten ritarien ja aseenkantajien joukossa, jotka seurasivat Junkker Strangea, oli kaksi, joiden tuliset ratsut näkyivät yhteisestä sopimuksesta kilpaa kiitävän Riiben katuja. Nuo nuoret, taitavat ratsastajat suhahtivat kuin nuolet kuninkaan ja hänen ritariensa ohi, kadoten silmänräpäyksessä heidän näkyvistään.

"Aikovatko he taittaa kaulansa ja ratsastaa ihmiset kumoon!" sanoi kuningas. "Mitä miehiä ne olivat, jotka eivät osanneet paremmin hillitä hevosiaan?"

"Jos minä en aivan erehtynyt, kuninkaani", vastasi Junkker Strange, "niin he käyttivät enemmän kannuksia, kuin suitsia, ilahduttaakseen kuningastani kilparatsastuksella."

"Poikien kujeita!" sanoi Valdemar vihaisesti. "Jos he todellakin tahtovat taittaa käsivartensa ja jalkansa, niin he voivat tehdä sen toisen kerran, eikä silloin kun minä lähetän heidät sinne missä tarvitaan terveitä miehiä ja järkevää väkeä. Ketä he olivat?"

"Lyhyt, paksu Absalon Belg oli toinen, ja jos minä näin oikein niin oli toinen teidän reipas, hentoluinen sisarenpoikanne, nuori kreivi Otto."

"Mitä? Sekö piimäsuu nulikka? Aikooko hän teidän mukaanne? Eihän hän vielä ole ritarikaan", sanoi kuningas, ja hänen kasvonilmeensä lauhtuivat. "Voisinpa muuten lyödä vetoa, että hän ratsastaa Esbern Snaren pojan kumoon ja mäsäksi."

Sitten kuningas kääntyi leikkiä laskien iloisen kreivi Engelbrektin puoleen, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan "Eikö teidän nuori rouvanne pelännyt antaa teidän matkustaa Böömin kuuluisien kaunotarten luokse?" kysyi hän.

"Minun vaimoni on kyllä hiukan mustasukkainen, jalo herra!" vastasi kreivi Engelbrekt samaan leikilliseen tapaan. "Mutta hän ei pelkää minun uskollisuuteni joutuvan kovinkaan suureen vaaraan Böömissä. Jos minä matkustaisin Flanderiin tai Portugaliin, silloin olisivat asiat toisin."

"Mitenkä niin?" kysyi kuningas. "Ovatko siis flanderilaiset ja portugalilaiset kaunottaret niin vaarallisia ja vastustamattomia?"

"Niin väitti ainakin minun vaimoni viime vuonna", — vastasi kreivi, "kun minä palatessani kotiin Gentin flanderilaisesta kreivihovista ehdottomasti ylistin kreivi Ferdinandin sisarta, portugalilaista prinsessaa Berengaria kauneimmaksi naiseksi mitä minä milloinkaan olin nähnyt, emmekä me kotipappini kanssa voineet uskoa hänen taikakeinoilla sokaisseen minua ja kaikkien muiden ritarien silmiä."

"Te olette mies, joka ymmärrätte naiskauneutta", vastasi kuningas hymyillen, "ja taitaapa teidän rouvallanne olla kylläkin syytä pitää silmänsä auki. Mutta, jos todellakin aviomies on velvoitettu kulkemaan ummessa silmin jokaisen vieraan kaunottaren ohitse, niin silloin ei minusta tuo niinkutsuttu aviosääty näytä olevan sopusoinnussa oikean ritarillisen mielen kanssa, enkä minä milloinkaan voisi sitoutua sellaiseen uskollisuuteen."

Pietari-piispa, joka ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan oikealla puolella, pudisti päätään; mutta kuningas joka tunsi hänen tulisen luonteensa ja hänen ankarat mielipiteensä, antoi hänelle harvoin suunvuoroa muiden läsnäollessa.

"Prinsessa Berengaria on siis teidän mielestänne maailman kaunein nainen?" jatkoi Valdemar hymyillen. "Mistä löisimme vetoa, jalo kreivi! Kun te olette nähnyt Böömin prinsessa Margarethan, niin te peruutatte sananne."

"Linnani teidän hattunne höyhentä vastaan, kuninkaani!"

"Se olisi teille liian kallis vedonlyönti. Minä ehdotan teille toisin. Jos te jälleen kohdatessamme vielä vakuutatte ritarikunnianne kautta Berengaria prinsessan olevan kauniimman Böömin Margarethaa, niin on Gleichenin kreivikunta teidän läänityksenne, niin kauan kuin minun-sukuiseni kuningas sen omistaa. Mutta jos teidän täytyy tunnustaa, että minä, joka en vielä todellisuudessa ole nähnyt kumpaakaan heistä, olen kuitenkin oikeammin arvostellut heidän kauneutensa, niin täytyy teidän rangaistukseksi kantaa taitettu torvi ritarivaakunassanne."

"Olkoon menneeksi, herra kuningas!" vastasi kreivi Engelbrekt, ja kaikki ritarit nauroivat.

"Minä tulen jälestä, mutta taidan olla tarpeeton tänä päivänä!" huusi hovinarri, lyhyt, kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka yllään kulkusnuttu ja suippo riikinkukon sulilla koristettu hattu päässään, tuli aasillaan ratsastaen heidän jälestään, koreasti puettu marakatti sylissään.

"Mitä tämä nyt merkitsee, vanha narri!" kysyi kuningas hymyillen.

"Ethän toki sinä aio lähteä lähetyskunnan mukaan?"

"Minä luulin sen olevan itsestään selvää, herra kuningas!" vastasi narri, "mutta jos minua ei tarvita, niinkuin näyttää, niin minä seuraan teitä takaisin linnaan ja vien oman morsiameni kotiini. Katsokaa miten ujosti hän hymyilee minulle morsiuspuvussaan!" näin sanoessaan hän painoi neitoseksi puetun marakatin naurettavan kiihkeästi rintaansa vasten ja antoi sille korvapuustin kun se aikoi purra häntä partaan.

Kuningas huomasi kyllä narrin tahtovan tällä kömpelöllä ivallaan ilmoittaa hänelle, että arvailtiin tämän hänen lähettiläittensä matkan tarkoitus. Mutta hän ei ollut ymmärtävinään kokkapuhetta, vaan iloisesti leikkiä laskien hän nelisti komeasti puettujen ritarien kanssa rantaan, missä suuri kullattu laiva, lohikäärmeenkuva keulassa, odotti purjeet levällään.

Laivasillalla vastaanottivat kreivi Otto ja Absalon Belg kuninkaan ja pyysivät anteeksi äskeisen ajattelemattoman kilpailuintonsa.

"Sen, joka ensiksi ehti sillalle", sanoi kuningas — "lähettää Junkker Strange tuomaan pikaviestin minulle Schweriniin lähettilästoimensa tuloksesta."

"Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas", vastasi Absalon

Belg, "sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle."

"Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä olisin ennättänyt ensiksi tänne!" väitti kreivi Otto. "Jos meidän pitää tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako meistä on nopeampi ratsu."

"Hyvä on, olkoon menneeksi!" sanoi kuningas. — "Se teistä, joka ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!"

Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät veneeseen.

"Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!" kuiskasi kreivi Otto iloisesti kilpailijalleen. "Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!"

Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla Eläköön-huudolla: "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" Laulun ja soiton kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla, katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta. Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista, näkymättömistä voimista.

Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama. Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko, leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen seuruettaan.

Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät levottomasti.

"Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?" kysyi Valdemar, mutta ei saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.

"Kuka olet, vanhus?" kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai kaivosmiehen puku.

"Kukako minä olen?" toisti hän hitaasti. — "Kysy minun herraltani ja mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken istuessani ajattelin."

"Sinä näet paremmin kuin minä luulin!" vastasi Valdemar ihmetellen. "Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea ihmisen ajatukset!"

"Voihan niin joskus sattua", mutisi vanhus, "vaikka minä tuskin enää näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja sinun sukusi puolesta."

"Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?"

"Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni savustamiseksi."

Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. "Mikä on saanut sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?" huusi kuningas vanhuksen korvaan.

"Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin jälkeesi", vastasi vanhus. "Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin etemmäksi kuin sinä, — ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, — ja vaikka olenkin näin vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta. Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi."

"Mielipuoli mies!" sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti katsella vanhuksen kasvoja. "No, laulappas sitten minulle laulusi, vanha uneksija!" sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.

Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:

Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi,

Mutt' murheen miehenä eli.

Niin tähtien kirjat tietää,

Ja riemu on murheen veli.

Sun onnesi tähtien loistossa vain

Se kimmelsi vaaroja vailla;

Se leijonan merkissä seisoi

Ei vertaa sen pohjolan mailla

Mutt' läikkyvä malja on vaaroja täyss',

Ja neitonen viekkaasti hymyy.

Jalopeura nukkuu, mutt' piilossa yön,

Salakyttä tähtää ja lymyy.

Meri vaikk' ois tyyni kuin kirkkain kilpi

Niin aaltoihin sen et voi luottaa!

Kyykäärme jos tyyni on hiljainen,

Sen myrkky voi tuskan tuottaa.

Varo vaaroja, pauloja viekkaita!

Pahin sulla tok' yksi on paula.

Käsi mahtava paulan jos murtaakin,

Jalopeurankin kätkee kaula.

Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle, vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.

"Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä lauluaan!" sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen —. "Kullenmies, Thord Knuutinpoika, — hm, se nimi ei ole minulle outo — vanha Esbern puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja Thordista, ja Helena — kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? — Hyvä on! Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. — Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan — se turmelisi vain minun raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi. Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. — Ei kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan kiintyneen minuun ja minun sukuuni!"

Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä enää milloinkaan tälle puolen salmea.

Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna. Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin, niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.

Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä, kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa, pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred, joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän, syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.

"Satulaan, jalot herrat!" kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni — ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.

Mutta juuri kun kuningas oli asettamassa jalkaansa jalustimeen, ratsasti kookas vieras ritari, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun ja hevosen vaahdon peittämänä linnanpihalle. Hän hyppäsi nopeasti väsyneen hevosensa selästä ja heittäytyi kalpeana polvilleen kuninkaan jalkoihin.

"Mitä tämä merkitsee, uskollinen, urhokas Johan Ganz!" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Ovatko hornan henget sinun kintereilläsi? Nouse ylös! Koska minä olen vaatinut tuonlaista kunnioitusta läänitysmiehiltäni? Onko sinulle tapahtunut jokin onnettomuus? Vai tuotko sinä minulle tappion sanoman. Puhu mies ja nouse seisomaan! Oletko tullut mykäksi ja hervottomaksi?"

"Armoa ja apua, kuninkaallinen herrani ja suojelijani!" sanoi onneton ritari ja nousi. "Minä olen aivan huonosti vartioinut sitä tärkeätä linnoitusta, jonka uskoitte minun huostaani, — Gråbo on tuhkana —. Te näette edessänne pakolaisen, mutta minä en ole pettänyt kuningastani, — minun kimppuuni on vastoin lakia ja oikeutta kavalasti hyökätty syvimmän rauhan vallitessa. Hän, joka poltti Gråbon poroksi, oli Tanskan kruunun läänitysmies niinkuin minäkin."

"Kuka sen teki, sano!" huusi Valdemar kiivaasti, ja veri kohosi hänen ruskeille poskilleen. "Jumalan nimessä, sitä ei kukaan saa tehdä rankaisematta!"

"Schwerinin kreivi Henrik oli väkivallantekijä!" vastasi ritari. "Hänen sanotaan salaa uhanneen minua ja vannoneen kostavansa minulle senvuoksi, että minun kerran väitellessäni hänen kanssaan täytyi muistuttaa häntä hänen läänitysvelvollisuudestaan Tanskan kruunua kohtaan. Minä jätän oikean asiani kuninkaani käsiin ja odotan luottamuksella teidän kuninkaallista suojelustanne."

"Pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten nimessä sitä ei sinulta tule puuttumaan!" vastasi kuningas. "Mutta, Jumal'auta, mitenkä se oli mahdollista?" kysyi hän taas kiivaasti. "Miksi sinä et puolustanut itseäsi? Sinä et ole mies, joka pujahdat ulos takaovesta ja jätät vihollisen juhlasaliin juomaan tuliaismaljaa."

"Ensi kerran te minut näin näette, herra kuningas!" vastasi ritari polvistuneena ja loi maahan ylpeän katseensa. "Teidän ja näiden uljaiden miesten edessä minä seison ensi kertaa pakolaisena ja masennettuna. Mutta minä uskon voivani koko maailmalle todistaa viattomuuteni ja puolustaa ritarikunniaani. Jos minun puheeni on valhetta ja petosta, ja jos ei kreivi Henrik ole petturi, niin ripustakoon pyöveli kilpeni hirsipuuhun, ja surkein kaakki vetäköön sen väärinpäin käännettynä lokaista tietä sinne! Jos kreivi Henrik olisi hyökännyt kimppuuni rehellisenä vihollisena eikä olisi käyttänyt alhaista petosta, niin olisi Gråbo vielä paikallaan enkä minä seisoisi täällä herrani tavaran huonona haltijana ja kodittomana pakolaisena, ilman muuta omaisuutta kuin hevoseni ja hyvä miekkani."

"Kuninkaallisen kunniani kautta, sinä saat täydellisen hyvityksen ja oikeuden!" sanoi kuningas nyt rauhallisesti ja päättäväisesti — "sen minä sanon sinulle tässä kaikkien kuullen. Mutta minä en tuomitse ketään kuulustelematta syytettyä itseään. Kreivi Henrik on oikeutettu puolustamaan itseään tuomioistuimen edessä! Siihen asti ei enää sanaakaan tästä asiasta, ritari Ganz! Nyt te seuraatte minua, sotaretkelle!"

Kuningas hypähti sotaratsunsa selkään ja ratsasti linnanpihasta lukuisan seurueensa mukana. Ritari Ganz nousi ääneti ja rauhoittuneena virkeän ratsun selkään, jonka drotsi kuninkaan käskystä oli noudattanut hänelle. Satojen hevoskavioiden kapse kajahti Riiben kaduilla, naiset ja lapset kiirehtivät oviin ja ikkunoihin kuningasta katsomaan. Koleasti tömisi Sönderportin silta, ja pian oli kuningas ja hänen komea seurueensa kadonneet uteliaiden katsojien näkyvistä.