Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 4

Sisällysluettelo

"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän suuri teoksenne, Historia danica [Tanskan historia], joka on niin rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen Hexaëmeroninsa [oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä] vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä Distinctiones. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta, ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta. Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte minun selityksestäni toisessa osassa olevan Mysterium Trinitatisin [Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että minä niissä olen osoittanut olevan enemmän theologus ja dialecticus [jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä — item iankaikkisesta kuolemasta. — Toivon että te ette pidä sopimattomana minun sanojani kymmenennessä osassa:

"Utilitas opris, oculis inspecta serenis

Vix patietur opus a justo judice sperni."

[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin,

halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]

"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä. "Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta, jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa: Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien esi-isiensä tuntemisesta."

"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti olalle — "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu aivan vapautuneen:

"Qualiter ex astro, sensu vitaque carente,

Dependeret Homo, rationis dote beatus".

[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni

Jolle järjen lahja on suotu.]

"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen suunnan. — "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien Auspicioiden [Merkkien] alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus victoriosus." [Valdemar voittaja.]

"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki käsikirjoituksensa. — "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:

"Omni semper adest honimi specialiter unus

Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."

[Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi

enkeli, ja varjelemassa on toinen.]

Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta. Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen filosofisessa runoelmassaan.

Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden, jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä, voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa. Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja isänmaalle.

"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan. Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle. Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä esipuhe ei synnytä riitaa."

"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!" keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki mestari Harpesträngin yrtit."

"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!" yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua seurueessanne."

Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän syvään huokaisten — "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista, niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin, niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."

Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin lääkkeen.

Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren, Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.

"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle — "mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies, ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään sotaisan arkkipiispan luona?"

"Sitähän minä itsekin ihmettelen!" vastasi Saxo, katsahtaen surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, — "Vaikea minun oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia, joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun, kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut minulle ilo muistella, — ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja Tanskalle kalliisti ostettua totuutta."

Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan omistetun hänelle.

"Tuoko siis on teidän teoksenne!" huudahti Gunnar-veli iloisesti ja ojensi kätensä kirjaa kohti. — "Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille."

Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse käsikirjoitukseen, ja — muistamatta miten se oli sinne joutunut, hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.

Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. "Jos te sallitte, arvoisa isä", sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, "niin minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan."

Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa kohtaa esipuheesta:

"Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella valittu ja asetettu — —"

"Mitä? Mitenkä? Minäkö?" kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.

Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, — ja niistä jaloista ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut — hänen ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä — lyhyesti, koko se kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli valmistanut arkkipiispa Anterolle.

Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja — muistamatta runojansa ja välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.

"Mitä nyt, arvoisa herra?" kysyi Saxo. "Miksi te syleilette minua niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?"

"Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen ystävä!" sanoi arkkipiispa liikutettuna. "Minä en ole läheskään sellaista kiitosta ansainnut, — Jumala sen parhaiten tietää. Minun sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, — tuossa hän taas istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä, jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta, sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla."

"Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!" vastasi Saxo miettiväisenä. "Mutta miten ajatuksissani olenkaan", jatkoi hän hämmentyneenä ja nousi, "olenhan minä tässä istunut itse ja antanut teidän seisoa. —"

Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.

Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta, mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin noustessa valtaistuimelle.

"Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!" vastasi Saxo surumielisesti hymyillen. "Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään. Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin."

"Myrkytettiin?" toisti arkkipiispa säpsähtäen, "Olisiko niin kamala kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua. Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?"

Vanhus pudisti vaieten päätään.

"Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan", — sanoi Gunnar, — "mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi. Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja — taivaan Jumalan nimessä — hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti."

"Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen kaksinkertainen kirous", — sanoi Saxo, "että se heittää epäilyttävän varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen, muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun viimeisen ja salaisimman ajatukseni!"

"Jumalan tähden, isä Saxo", sanoi Gunnar —, "jos teillä on todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä häpeällinen kuolema on kostettu."

"Minulla on oma epäilykseni", vastasi Saxo, "jonka minä uskon melkein todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies, jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda häntä koskaan!"

"Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?" kysyi

Gunnar kiihkeästi.

"Sepä oli eriskummainen tapaus!" sanoi arkkipiispa. — "Kertokaa meille se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!"

"Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa", alkoi Saxo taas. "Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään — ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään, kainalosauvaan nojaten: 'inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!' — sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä —. 'Tänä yönä kuolee suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän vain minä, ja eräs toinen maailmassa.' Nyt hän väänteli itseään mitä kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi, ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. 'Uusi valo koittaa Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!' sanoi hän. 'Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies ja neitsyt uhkaavat sitä.' — Tässä taas hänen kasvojensa ilme pelottavasti synkkeni. 'Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.' — Näin sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä kuulunut."

"Mies lienee ollut jokin mielipuoli", sanoi veli Gunnar, "tai te olette uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi."

"Olkoon miten tahansa", vastasi Saxo, "mutta, se minkä minä nyt kerroin teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi ainoallekaan ihmissielulle."

Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.

"Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!" alkoi Saxo viimeinkin puhua. "Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta. Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla, katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun, ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän on meidän apumme tarpeessa."

Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella

Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.

Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme vuotta oli ollut haudattuna.

Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi, toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren kaltaisiksi.

"Aivan oikein, veli Gunnar!" sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. "Te ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä myönnätte minulle —"

"Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä", keskeytti hänet Gunnar lämmöllä — "että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin, onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista, jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta, minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva! Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja liikkuu voimakkaana."

Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan puolipimeässä ja lähenevän heitä.

"Mitä ihmettä?" sanoi Saxo vakavasti. "Liikkuvatko minun isoisäni sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni valhekuvia?"

Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja

varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa.

Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen

Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.

Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.

"Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!" pyysi poika hätääntyneenä. "Minun teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle. Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin hän sanoi, ja silloin —"

"Sinäpä olet veitikka!" sanoi arkkipiispa. — "Joko sinä alat täälläkin kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!"

Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä, niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet, kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän vielä olikin hillitön villikissa.

"Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä." vastasi Saxo katsellen ystävällisesti poikaa — "niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille. Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin syötävää, — mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla melkein puoliyö."

"Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!" huomautti mestari Harpesträng ja kiirehti matkaan.

Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.

Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet hänet Jopesta.

Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.

Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.