Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 5

Sisällysluettelo

Heti kun Saxo oli saanut vieraansa saatetuksi ovelle ja oli palannut takaisin lukukammioonsa, alkoi hänen vilkas oppilaansa ahdistella häntä kysymyksillä ei ainoastaan pyhän Anteron ihmeistä, vaan kaikkien niiden satujen ja seikkailujen todenperäisyydestä, jotka poika oli kuullut isoisältään.

Sensijaan että olisi ryhtynyt tiedonhaluisen oppilaansa kanssa kylmästi ja laajasti tutkimaan noiden kertomusten todenperäisyyttä, vanha Saxo sai itse halun kuulla jonkun niistä monista ihmeellisistä kertomuksista, joita lapsen pää oli täynnä. Hän iloitsi sydämellisesti kuullessaan vilkkaan pojan kertovan tuoreella tavallaan nuo tunnetut lapsuusajan tarinat. Hän kirjoitti yhtä ja toista muistiin Kaarlon kertomusten mukaan, verratakseen ne vanhempiin satuihin ja tarinoihin. Palkinnoksi hän lupasi kertoa iloiselle oppilaalleen monta kaunista ja ihmeellistä tarinaa tanskalaisista sotureista, kuninkaista ja sankareista.

Oli jo melkein aamu ennenkuin Saxo ja Kaarlo joutuivat levolle. Kun luostarissa soitettiin aamumessuun, heräsi Saxo keveästä unestaan ja meni messukirjoineen kappeliin, mutta hän ei herättänyt poikaa, jolle hän oli valmistanut vuoteen penkillä olevien paperien väliin.

Palattuaan takaisin, hän istuutui työnsä ääreen eikä hän muistanut muuta, kuin että hän, niinkuin tavallista, oli yksin kammiossaan. Mutta kun hän päivälliskellon soidessa aikoi mennä refektorioon, näki hän hämmästyksekseen pojan istuvan penkillä hieroen unta silmistään.

"Mitä tämä on? Niin, sehän on totta. Sinähän siinä olet. — Mikä sinun nimesi nyt olikaan?"

"Kaarlo", vastasi poika suruissaan, "ettekö te enää tunne minua, hyvä herra. Ja kuitenkin te illalla lupasitte kertoa minulle niin monta kaunista kertomusta kuninkaista ja sankareista."

"Kyllä minä sinut tunnen Riisen Karolus! Sinä olet terävä poika, joka haluat mielelläsi kuulla kertomuksia ja oppia jotakin. Mutta tule nyt minun mukaani, on päivällisen aika."

Saxo otti uutta oppilastaan kädestä ja vei hänet ensin tutustumaan luostariveljien oivalliseen pöytään. Veli Gaufred ja muut veljet vastaanottivat hyvin ystävällisesti arkkipiispan iloisen ja vilkkaan kasvatin.

Ensi päivinä hänen ei tarvinnut olla läsnä muuta kuin jumalanpalveluksissa ja hartausharjoituksissa. Hän sai vapaasti katsella luostaria ja leikkiä paikkakunnan nuorten kanssa. Apotti Thorkildin ja veli Gunnarin esimerkkiä seuraten toimelias apotti Gaufred oli myöskin Soröhön perustanut jonkinlaisen koulun, etupäässä rikkaiden aatelismiesten lapsille, jotka olivat joko määrätyt hengelliseen säätyyn, tai jotka, saatuaan lyhyen opetuksen kristinopissa ja kirjallisissa tiedoissa, voivat päästä tulisoihdunkantajiksi tai hovipalvelijoiksi ja ritarien tai ruhtinasten aseenkantajiksi. Kaarlo liittyi etupäässä näihin viimemainittuihin oppilaihin, ja hänen harras halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen rohkea, seikkailunhaluinen luontonsa ilmeni pian kaikissa hänen leikeissään ja toimissaan. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta kyseli hurskailta veljiltä enemmän maailmasta ja sen asioista kuin he osasivat vastata, ja usein hän huimapäisyydellään ja vallattomuudellaan pani vakavien isien kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Illoin hän sitävastoin unohti mielellään kaikki vallattomat leikit ja istui hiljaa ja tarkkaavaisena isä Saxon lukukammiossa, kun vanhus lupauksensa mukaan kertoi hänelle Pohjolan sankaritaruja ja vanhoja, ihmeellisiä satuja kuninkaista ja sankareista. Erityisen valtavasti vaikuttivat pojan hellään ja herkkään mieleen kertomukset Hagbartista ja Signestä, sekä Rolf Krakesta ja hänen urhoistaan. Vähitellen Saxo tutustutti hänet Tanskan vanhimpaan ja uusimpaan historiaan, sekä raamatunhistoriaan ja yleiseen maailmanhistoriaan. Kun hän viimein eräänä iltana kertoi pojalle, miten kuuluisa ja rohkea mies Valdemar toinen jo oli, ja että hän oli suuren Valdemarin poika, jonka urotyöt ja elämän Saxo mitä voimakkaimmin ja kirkasvärisesti oli kuvannut hänelle, niin silloin ei poika enää kauemmin voinut tukahuttaa innostustaan, hän hypähti paikaltaan ja huusi: "Minä tahdon palvella kuningasta! Minä tahdon palvella häntä samoin kuin Hjalte ja Wiggo palvelivat Rolf kuningasta. Mutta jos minä olen vielä liian nuori siihen, niin anna minun ensiksi mennä jonkun oivallisen ritarin oppiin. Kuka on urhoollisin kaikista kuninkaan miehistä, hyvä isä?"

"Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä", vastasi Saxo, taputtaen innostuneen pojan punaista poskea, "mutta hänellä on monta uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin, sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja silloin me voimme puhua lähemmin asiasta."

Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että poika saisi seurata taipumuksiaan.

Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.

"Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia kädessään!" sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä iltana. "Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja sodassa, — niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen asevartioon Herran huoneeseen."

"Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?" kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. "Minä tahtoisin tehdä sen jo tänä yönä", sanoi hän kehuskellen, "jos sinä vain lupaat, että pian pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja vuodetta valmistaa."

"Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!" vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. "Jos sinä vielä joskus aiot muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien."

Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.

Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. "Kule edelläni!" sanoi hän Kaarlolle, "ja näytä minulle tietä kappeliin! Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi."

Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.

Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen rauhallisesti.

"Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!" sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien hautoja. — "Katsoppas tänne", jatkoi hän, seisahtuessaan erään muurissa olevan syvennyksen viereen, "tässä lepäävät Tanskan suurimman sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten, arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean Tykon sankariluut, — ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja hävetä!"

Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän pysähtyi Absalonin haudan ääreen. "Katso tätä!" sanoi hän liikutettuna, kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. — "Tässä lepää mies, jonka kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole ilmestyvä hänen vertaistaan." Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen rukoukseen.

He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen, ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä, eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. "Tohditko sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?" kysyi hän lopuksi.

"Tohdin toki!" sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja häpeällisesti jättää asevartionsa. "Mutta jos sinä et ole kyllin voimakas ja rohkea jäämään tänne", lisäsi hän, "niin on kappelin ovi avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni."

Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden, sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo. Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä tahansa.

Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle, joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta, piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin liikkeet.

Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.

"Oikein, Kaarlo!" ajatteli vanhus — ja, tietämättään, hän tapansa mukaan lausui ääneen ajatuksensa.

Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä, täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti heidän tarkoittavan hänen parastaan.

Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin, nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen eläessään tekevän. "Herra olkoon teidän kanssanne" oli hän vihdoin selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi, ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: "Niin myös sinun henkesi kanssa!"

Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä — hän pudotti miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.

Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.

"Tule, poikani!" sanoi hän. "Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on jo kulunut."

Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen syliinsä: "Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!" sanoi hän hengittäen taas vapaammin — "ei ollut niinkään helppoa olla asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani."

"Mitä sinä pelkäsit, poikani?" kysyi Saxo rauhallisesti, mutta juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat kuolonkalpeat. "Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme, niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä."

"Niin minustakin tuntuu", vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä, "mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet."

"Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan", vastasi Saxo hiljaa, ja hänen katseensa kiintyi vielä alttariin — "mutta minä en pelännyt, sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet", lisäsi hän — "mutta unetkin voivat olla Herran lähettämiä."

Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.

Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan. Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä, iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.

Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä — sillä kuu oli lumipilvien peitossa — ja häiritsemättä toistensa niin kovin erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin kammioon ja paneutuivat levolle.

Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta, ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]). Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. "Ottakaa ne!" sanoi hän apotille. "Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa, jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun kalliit jäljet."

"Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten joukossa!" sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.

Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. "Mielelläni", sanoi hän lopuksi, "minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä kuningashaudalle."

Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit. Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran saavansa lukea Roskildessa.

Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.