Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 6

Sisällysluettelo

Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon, pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja merkillisistä töistä.

Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.

Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan hänen rakkaan "Hagbarth ja Sigrid" tarunsa tapahtumapaikan, alkoi hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun, millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin. Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.

Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa, näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. "Jokaisella askeleellani", sanoi vanhus liikutettuna —"jonka minä nyt otan, näen minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä. Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!"

Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä jonkinlainen muutoksen. "Onko hauta ollut avattuna?" kysyi hän vanhalta kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen kuningasruumiin salaisen tutkimisen.

Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen, ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä. Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.

Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut. Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään kädestä pidellen kirkkoon.

Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun, kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella, jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla. "Kenen ritarin vaakuna tuo on?" kysyi hän ja sai tietää sen olevan kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.

"Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas pormestari Yvald", lisäsi ajopoika, "nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin tunnette. — Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii portilla."

Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.

"Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!" kaikui vaunujen ympäriltä, ja joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista. "Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! — Miten iloiseksi Pietari piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään aikaan — mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, — te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa." Nämä nuoret kaniikit, jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.

Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli, sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.

"Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?" huusi nyt Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. "Miten voit? Onko matka sinua rasittanut?"

"Onpa kyllä, arvoisa herra!" vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. "Luulenpa elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa. Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. — Kaarlo, otitko kirjat vaununlaatikosta?" tämän sanoessaan hän taas nousi puolihorroksistaan.

Kaarlo seisoi kyynelsilmin hänen vieressään ja laski nyt tämän hänelle uskotun tärkeän kirjakäärön hänen syliinsä, polvistuen samalla itse hänen jalkoihinsa ja suudellen häntä ääneti kädelle.

Silloin Saxo taputti häntä lempeästi ja rauhallisesti poskelle: "Kiitos!" sanoi hän. "Sinä olet minun uskollinen, huolehtiva poikani. Elä itke, lapseni! Kyllä sinua onni seuraa maailmassa, sillä sinulla on hurskas ja rakastava sydän. Kyllä hyvä Pietari piispa pitää huolen sinusta silloin kun minua ei enää ole — ja kun kreivi Albert tulee —"

"Oi rakas isä", huokaili poika, "kyllä Jumala minusta huolen pitää, kunhan vain te ette tule sairaaksi ja kuole pois minulta."

"Hän on sairas, vaarallisesti sairas", sanoi Pietari piispa, astellen edestakaisin huoneessa — "ja mestari Harpesträng on poissa, — emmekä me nyt voi turvautua keneenkään muuhun kuin tuohon saunakadulla asuvaan saksalaiseen lihankaupustelijaan. Mutta ei ole muutakaan neuvoa, meidän täytyy hakea hänet!" Hän lähetti nyt yhden papin ja papinkokelaan toisen jälkeen etsimään Yrjö mestaria kaikista kaupungin kapakoista, joissa he tiesivät hänen tavallisesti oleskelevan, ja käski sitten palvelijoittensa valmistaa vuoteen. Kaikki säälittelivät, mutta tarpeettomat nuoret papit hän ajoi ulos huoneesta, etteivät he osanotollaan häiritsisi hänen rakasta, sairasta vierastaan.

"Lepo on nyt minulle paras lääke!" sanoi Saxo uupuneena, "mutta ennenkuin minä rauhallisesti voin paneutua levolle, arvoisa herra", jatkoi hän vaivaloisesti ja ojensi piispalle raskaan kirjakäärön, "tahdon minä jättää teidän käteenne tämän minun perintöni Tanskan kansalle ja sen kuninkaalle. Se on minun Tanskan historiani. Minä olisin vielä kerran tahtonut lukea sen ja tasoittaa epätasaisuudet antaakseni sen sitten kuninkaalle. Mutta jos minä tulisin siitä estetyksi, niin ojentakaa te minun sijastani tämä kirja kuninkaalle semmoisena kuin se on, ja mieluimmin onnellisena hetkenä, jolloin te selvästi tunnette Herran hengen lepäävän kuninkaan ja isänmaan yllä. Toimittakaa kuitenkin siitä ensiksi kaksi jäljennöstä, toinen veljellenne arkkipiispalle, ja toinen teille itsellenne ystävälliseksi muistoksi minulta, sekä vakuudeksi siitä, ettei minun elämäntyöni minkään onnettomuuden kautta joutuisi hukkaan. Jos ei minun vähäinen omaisuuteni riittäisi jäljennöspalkkioksi, niin minä tiedän varmasti teidän kernaasti lisäävän sen mikä puuttuu."

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän; minä täytän varmasti sinun toivomuksesi!" vastasi piispa, koettaen parhaansa mukaan peittää pelkonsa ja levottomuutensa. "Minä toivon kuitenkin, että sinä et ole tullut tänne vartavasten testamenttiasi tekemään!" lisäsi hän melkein vihaisesti. "Jumala siunatkoon sinua iankaikkisesti tästä työstäsi!" lisäsi hän syvästi liikutettuna katsellessaan kirjaa, "se ilahduttaa tanskalaisia sydämiä niinkauan kuin tanskalaisia miehiä on olemassa." Sen sanottuaan hän nopeasti pani kirjan pyhien jäännöskaappiinsa ja lukitsi sen tarkasti. "Ja nyt vuoteeseen, ei täällä ole aikaa ruveta hentomieliseksi". Nyt hän itse otti sairaan syliinsä, nosti hänet tuolilta ja enemmän kantoi kuin saattoi hänet pikaisesti valmistetulle vuoteelle.

Suurimmalla kiireellä oli saksalainen Yrjö-mestarikin saapunut. Hän oli pieni vikkelä mies, puettuna suurilla ulkonevilla sivutaskuilla varustettuun, jäykkään, tulipunaiseen kauhtanaan. Hän tutki hyvin merkitsevän näköisenä sairaan valtimoa ja pudisteli arveluttavasti päätään. Sitten hän, laverrellen latinalaisia tiedesanoja ja saksansekaista tanskaa, veti taskustaan kojeensa väittäen suonenlyönnin oleva välttämätömän. Sairaudestaan huolimatta täytyi Saxon kyllästyneenä pudistaa päätään joka kerran kun latinalainen kielivirhe surahti hänen korvaansa. Kun Yrjö mestari yhä puserteli oppiansa suonenlyöntitaidosta ja näytti senvuoksi kokonaan unohtavan sairaan, kiihotti hän pian Pietari piispan kärsimättömyyden ja levottomuuden ylimmilleen.

"Jos suonenlyönti välttämättömästi heti on tehtävä", tiuskasi piispa, "niin niiksi te kulutatte kallista aikaa lörpöttelyllä, ja tapatte sekä minut että hyvän Saxo-isän raa'alla ja jumalattomalla latinallanne?"

Viimeinkin oli sairaan suonta lyöty ja sidottu, ja hän vaipui syvään ja rauhalliseen uneen. Yrjö mestari sanoi hänen varmasti paranevan, jos hän, tietysti silloin vasta kun heräsi ja häntä lähestyttiin Verbena tai rautayrtti kädessä, ensimäiseen kysymykseen hänen voimistaan vastaisi voivansa hyvin; mutta jos sairas vastaisi voivansa huonosti, niin oli hyvin vähän toivoa hänen toipumisestaan, vakuutti oppinut parturi.

"Turhaa puhetta ja taikauskoa!" sanoi piispa suuttuneena. "Jos vain Jumala auttaa, niin minä en välitä teidän Verbenastanne enkä taikayrteistänne."

Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin "Oppikirjassa." Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin hiiri.

Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää, voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja sill'aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona, itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.

Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä, koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.

Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.

Sill'aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.

Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.

Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus; Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.

Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. "Minun tuntilasini on kohta tyhjiin juossut", alkoi hän. "Ei mikään raskaampi synti paina minun sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. — Minä en voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen." Näin sanoessaan hän nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena vuoteelleen. "Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu ajatus", jatkoi hän, "mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan. Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän verivihollisen." — — Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan jäykästi eteensä. "Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä — ja minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa hämärässä — mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua perikadolla." —

"Te kauhistutatte minua!" keskeytti piispa hänet. "Jos teidän epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!"

"Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille kallis", jatkoi Saxo — "niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin, kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!" Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi, ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.

Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden, vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.

Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.

Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin, missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi, mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä kyseltiin.

"Mitenkä vanha sinä olet?" kysyi Martti lopulta. "Minusta sinä tunnut paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!"

"Minä olen jo kyllä niin vanha", vastasi Kaarlo, "ettei minua enää tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä saa sanoa."

"Tahdotko sinä salata ikäsi?" kysyi Martti ihmetellen.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" vastasi Kaarlo. "Minä olen kohta yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun isäntäsi hyvin?"

"Hän on joskus vähäkuuloinen. — Mutta luulenpa melkein sinun olevan hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla, joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi hänen viimeisellä hetkellään?"

Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas hillitsi itsensä. "Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle vihainen!" sanoi hän. "Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin kuin piispa."

"Ole varuillasi, poikani!" huudahti Martti pelästyneenä. "Jos sinä olet ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää, on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla."

"Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?" kysyi Kaarlo, katsellen rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. "Elä tee sitä!" lisäsi hän reippaasti ja varmasti. "Minä osaan vaieta, mutta se, minkä minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä antaa minulle ymmärrystä ja onnea."

Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.

"Mene levolle", sanoi hän huolestuneena, "ja rukoile Kristusta ja Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman loppuun."

Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen. Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset, jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä, jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut. Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai alkaa.

Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä surussaan vastustellut eikä torunut.

Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada nuhdesaarnaa isännältään.

"Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!" sanoi Martti kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle olutkeiton. — "Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina. Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin — ja kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi."

"Sinä typerä, hölmö ihminen!" huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi olutkeittovadin kumoon. "Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta."

"Vai niin!" jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. — "Vai niin! Te surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen arkkipiispa kuoli siellä Sorössa — mikä hänen nimensä olikaan?"

"Absalon, suuri Absalon!" huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan

— "Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren

nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin,

Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta."

"Aivan oikein, arkkipiispa Absalon", — vastasi Martti rauhallisesti, vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta olutta. "Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo minä olen."

"Vanha, rehellinen Martti!" sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen kättään. — "Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut, ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No, olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä, minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! — Herra antoi, Herra otti — kiitetty olkoon Hänen nimensä —!"

Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä, ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat tavallisen Reqviemin [Sielumessun].

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla. Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen, mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi, elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja pysy uskollisena eläville! — Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan; mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta. Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.