Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 3

Sisällysluettelo

Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä, peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella, oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä, hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin yhdenneltätoista vuosisadalta.

Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa. Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies, osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni, musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen, missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.

Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa, ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa, piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä Tanskanmaan historiaansa.

Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu: Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: Testamentum Dni Absalonis.

Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. "Oi, jospa minä jo pian olisin sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!" sanoi hän. "Kaksi pitkää talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, — kauemmin ei kynä enää luista." — "Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme", jatkoi hän, luoden katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, — "no niin, hänen suuri elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, — hän lepää autuaana Herrassa. Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin. Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme ja kunnon Anterolle — aivan niin, nyt on kaikki hyvin." Nyt hän taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. "Kunpa vanha Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan", alkoi hän taas puhella, luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja — "Mitähän hän sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! — Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm. Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun edelleni, veli Sven!" jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. — "Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun jaloissani!"

Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.

Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa, Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa, voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea, lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen. Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta; hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies, joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren kuningas Valdemar toisen hovi oli.

Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa. Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan "että sopimaton ja epäterveellinen yö" otettiin avuksi, ei arkkipiispa kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi. Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.

Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin, sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa. Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan. Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella epätasaisesti.

"Katsokaa, veli Gunnar!" kuiskasi Antero, — "tuossa näette miehen. Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa liiaksi."

"Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!" sanoi hän nyt ääneen ja laski kätensä Saxon olkapäälle.

Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana ihailijanaan, — tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet —, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut, kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä annettujen neuvojen mukaan.

Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista, vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan. Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.