Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 7

Sisällysluettelo

Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan, sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen. Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren, valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä, aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta, jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta. Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.

"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.

"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon, ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut enää koskaan itkeä.

"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo surullisena.

"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun nimesi on?"

"Kaarlo!"

"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet mukanaan portaita myöten sisään.

"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä, suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä, vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari, jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi. Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut. Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä, perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin, eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi, ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg) kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta, näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.

Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta Pommerin herttua Ladislausta vastaan.

Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.

Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien, ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta. Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa, sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.

Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa oikeutettu vastaamaan.

"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän keskeyttäen — ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa, jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan, uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona lattiaa kohti.

"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa sinulla on minulle, kaunis poikani?"

"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."

"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt kuin olisit puoleksi ritari."

"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", — vastasi Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa", — tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Hän oli luvannut viedä minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne, mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon mustaan hautaan."

Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti ja kuuliaisesti." — Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.

"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä. Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on sinullakin isä niinkuin minulla, — mutta minulla on kaksi!" jatkoi hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.

Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita, harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"

"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi Albertin ankara katse.

Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa totteli.

"Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas herra varakonsuli!" jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. — "Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni, itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa sopii hänelle niin mainiosti!"

"Uskokaa minua, ankara herra ritari!" vastasi Yvald. "Tyttö on siunatun hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä. Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on — suoraan puhuen — itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut päitsiä eikä kuolaimia."

"Kyllä hän asettuu aikaa myöten", vastasi kreivi Albert varmasti ja totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa sotaretkeä.

Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli, ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin: "Mutta kyllä on harmillista", lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan mielensä heltyvän, "ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia, jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen."

Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita, seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu. Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin, jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä, jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä, missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.

Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski, kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.

Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.

Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti. Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti, hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa. Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna: mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen kruunu kahden käärmeen päällä.

Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi

Albertin ja hänen seurueensa.

"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä läänitystiluksillaan.

Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä. Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.

Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana parvekesaliin.

Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä, että tyttö oli hänen sydämensä valittu.

Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.

Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta, kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut, — Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen, joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen, että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa, annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.

Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle, niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta, kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren: ei savua ilman tulta.

Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.

Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.

"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. — "Mitenkä kuningas siellä voi puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen valtiollisissa laskelmissaan."

"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä", vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan. Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."

Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä häntä soimattiin.

Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.

"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin ikävästä."

"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!" vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta", mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa kaunottarensa kunnioituksen."

"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.

Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan. "Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. — "Me matkustamme siinä tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina, katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan, että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni, herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."

Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi. Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.

Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa. Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden olosuhteiden vallitessa.

Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat tästä kiivaasti.

"Minä voisin melkein luulla", yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa, "että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn kartanoon vankeina vartioitaviksi."

"Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!" vastasi kreivi kohteliaasti. "Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa kantaa minkäänlaisia kahleita — ei edes kauneuden."

Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert, huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain tahtoi.

"On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka", hän kääntyi hiukan ivallisesti kreiviin, "minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita. Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi pimeän aikana kulkea turvallisesti."

Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.

"Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!" sanoi hän samanlaisella, puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. "Täällä ei varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun."

"Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!" vastasi Helena-rouva, ja käski heti järjestää "viheriän huoneen" kreiviä varten. "Herra piispa saa viereisen huoneen!" lisäsi hän, "ja jos arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki. — Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne."

"Jumalan nimeen!" huudahti Pietari-piispa. "Antakaa minulle minkä huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin."

"Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat", sanoi Absalon Belg, "niin jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet poissa sieltä."

"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."

Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän tähden."

Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.

Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä, millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi. Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä pelotella.