Читать книгу Waldemar Seier - Bernhard Severin Ingemann - Страница 9

Sisällysluettelo

Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti, ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet kuoliaaksi nuolillaan.

"Se on vain puhetta!" vastasi Martti. "Minä tunnen kaikki tämän maan piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä."

"Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!" vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen. Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää ollut maailmassa.

"Onpa aivan varmasti!" keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. "Meidän kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!"

Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi, ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin, ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli "Riive" [Riive = harava] senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain, mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia. Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä "olihan hän syntynyt niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten."

He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. "Kas, tässä on vanha Riibe!" sanoi Martti. "Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä. Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät olisi liian lähellä merta ja merirosvoja."

"Hyi, sepä oli häpeällistä!" sanoi Kaarlo. "Mutta nyt me kyllä uskallamme asua meren lähellä!" jatkoi hän iloisesti — "nyt merirosvot pelkäävät meitä, — sellainen kuningas on meillä nyt!"

He ajoivat nyt sisään niin sanotusta linnanportista, josta Viheriäkatu johti linnaan, ja Kaarlo halusi tietää mitä ne kolme taivaansinistä, kruunupäistä leijonaa merkitsivät, jotka olivat kuvatut portin yläosaan, aivan kuin tahtoisivat sieltä lentää ilmaan. Silloin tunsi Martti itsensä oikein ylpeäksi voidessaan kertoa sen olevan kaupungin ikivanhan vaakunan, aina pakanuuden ajoilta peräisin, jonka kuningas Harald Hildetand oli lahjoittanut hyvälle Riiven kaupungille. Hän ei oikein osannut selvittää mitä leijonat tarkoittivat, mutta hän sanoi kyllä usein sitä miettineensä, ja arveli viattomassa hurskaudessaan niiden luultavasti tarkoittavan pyhää kolminaisuutta.

"Mutta sinähän sanoit vaakunan olevan aina pakanuuden ajoilta asti!" intti Kaarlo.

"No niin, silloin se varmaankin merkitsee, että Nips-joella on kolme haaraa, jotka kolmelta puolen virtaavat kaupungin ympäri!" sanoi Martti suuttuneena, "siitä minä olen aivan varma, ja tietysti ne siten virtasivat jo pakanuuden aikoina. Mutta jos ette usko minun tietojani, niin kysykää meidän piispaltamme. Muuten minä olen syntynyt täällä, eikä minun tarvitse keltään kysyä Riiven asioita. Koettakaapas, osaatteko te laskea tornit?" jatkoi hän ylpeästi ja oli jo unohtanut onnistumattoman selityksensä. "Kas tuolla Liljavuorella on meidän Pyhän Neitsyen kirkko! Katsokaa, sen katto loistaa kuin puhdas hopea ja kulta, ja tietäkää että se on puoleksi lyijyä ja puoleksi vaskea. Ja tuossa on linna, sen nimi on Kosborg." —

"Riibehuus oli kai aikomuksesi sanoa", keskeytti hänet Kaarlo.

"Kosborg oli sen nimi minun nuorena ollessani", vastasi Martti. "Olenhan minä kuullut sitä kutsuttavan Riivehus nimellä, niinkuin ei muka olisi muita taloja Riivessä. Ei nyt enää mikään saa olla niinkuin oli ennen. Katsokaa tuonne", jatkoi hän puheliaasti, "tuosta minä olen monta kertaa juossut hevostorin yli Kagkildeen ja nähnyt varkaiden kantavan kiviä kaupungista, — olipa se onnellinen aika! Ja tuolla lammen rannalla olevalla kalatorilla minä olen nähnyt heidän usein pitävän käräjiä."

"Kenen?" kysyi Kaarlo hajamielisesti.

"Heh, porvareita minä tarkoitan. Jos te haluatte olla sananseuloja, niin minä en tahdo olla teidän kanssanne tekemisissä!"

"Elkää suuttuko, hyvä Martti!" pyysi Kaarlo — "kertokaa meille vähän enemmän! Sinä tunnet niin hyvin kaiken täällä."

"Niin, kyllä minä voisin nimittää teille vaikka jokaisen kadun ja kujan nimen. Katsokaas, ennenkuin minä tulin piispan luokse niin minä olin koonnut itselleni monta Blumpumia [pientä vaskirahaa] tuolla kapitulitalossa tuomalla makeaa viiniä sekä arkkidiakoonille, dekaanille, senioreille, kapitulin prokuraattorille ja kaikille neljällekymmenelle kaniikille, sekä regulariksille että seculariksille. — Koska te olette niin viisas käytyänne koulunne Grammaticuksen luona, niin te kyllä tiedätte mitä minä tarkoitan."

Kaarlo vaikeni äkkiä, sillä latinassa hän ei ollut päässyt pitkälle, ja hän huomasi hyvästi vanhan Martin palvelleen siksi kauan piispan luona, että hän siinä voitti hänet.

Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.

Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää, ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän jo kauaa oli uneksinut.

Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna. Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.

Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill'aikaa kreivi Albert läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.

Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä, mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen, korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään, näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten, vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa, millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu, napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla, ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti mahtavan rinnan yli.

Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.

Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.

Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.

"Tervetuloa, urhokas Albert", sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. "Istukaa tänne meidän joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!"

Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa; sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.

Lähinnä kuningasta, hänen oikealla puolellaan, istui hänen paljon vanhempi sisarensa, totinen prinsessa Regitza, joka ei kuitenkaan vielä ollut aivan vailla nuoruuden suloa, mutta hänen rauhalliset, melkein intohimottomat kasvonsa herättivät hyvin vähän mielenkiintoa. Hän puhui ani harvoin, mutta kuunteli kärsivällisesti hänen ja kuninkaan velipuolen, paljaspäisen kreivi Klaun puhetta. Tämä kertoi hänelle tapansa mukaan laajasti ja perinpohjaisesti tulevasta puolisostaan, Schwerinin kreivittärestä Idasta, hänen suurista avuistaan sekä täydellisyydestään.

Kuninkaan vasemmalla puolen istui arkkipiispa Antero, jonka kanssa kuningas enimmäkseen puheli, ja jolta hän kyseli hänen matkoistaan ja seikkailuistaan vieraissa maissa. Myöskin veli Gunnar ja mestari Harpesträng olivat saapuvilla, mutta he olivat saaneet paikkansa hiukan etempänä kuninkaasta, antaakseen tilaa hänen ylhäiselle vieraalleen, saksalaisen ritariston jäsenelle ja Liivinmaan sotapäällikölle herra Herman Balkille. Hän oli pitkä, laiha mies, yllään musta, ruumiinmukainen ritaripuku, kaulassa musta hopealla silailtu risti, ja hän istui ryhdikkäänä ja ylpeänä kuninkaan kumaraharteisen rippi-isän, viekkaan arkkidiakooni Anfredin sekä, paksujen mitättömän mutta rehellisen näköisten böhmiläisten kaniikkien, Kenertin ja Albrechtin vieressä. Heille piti mestari Harpesträng esitelmän terveysopista, jota nämä näyttivät ihmetellen kuuntelevan, ja kuitenkin he, vastoin hänen määräyksiään, söivät sekä lohta, savustettua hanhea että myöskin palvattua jäniksenlihaa. Veli Gunnar sitävastoin istui innokkaasti keskustellen vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta, hän istui nimittäin kahden kuuluisan runoilijan, Thorgejr Danaskjaldin ja islantilaisen Olavi Hvitaskjaldin, Skaldan tunnetun runoilijan vieressä, jotka siihen aikaan olivat kuningas Valdemarin vieraina. Sekä Gunnar että islantilainen olivat kiivaita, ja kun he aina väliin innostuivat liian kovaäänisiksi, täytyi hiljaisen Thorgejrin tyynnyttää heitä ja muistuttaa heille pöytätapoja. Kuninkaan drotsi, hurskas, voimakas Astrad Fracke, joka istui heitä vastapäätä, oli hiljan kiivastunut vihasta, ja kuritti senvuoksi lihaansa kieltäytymällä liharuuista, mutta piti kuitenkin ikävän pelosta viiniä hyvänään. Kuiva kamarmestari Antero pudisti harmaata, rehellistä päätään ja viittaili Björn-tarjoilijalle, ettei tämä toisi enää viiniä kovaäänisille vieraille, jotka häiritsivät häntä hänen laskiessaan montako hopeakannua oli käytännössä, sillä hänen velvollisuutensa oli vastata hopea-astioista.

Tanskalaisten ritarien joukossa oli lähinnä kreivi Albertia Junkker Strange Ebbenpojalla kunniapaikka. Hän oli kuninkaan uskollinen ystävä ja neuvonantaja, ja oli ollut hänen asemestarinsa ja opettajansa hänen lapsuudessaan. Hän oli lempeä ja miellyttävä mies, jonka suun ympärillä väreili hyväntahtoinen ja hiukan veitikkamainen hymyily. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat paljon korvia alempana, ja niiden takaa loistivat hänen rehelliset kasvonsa iloisina ja rauhallisina. Nuorekkaan ulkomuotonsa vuoksi kutsuivat useammat häntä vielä nytkin nuoreksi Junkker Strangeksi vaikka hän oli yli neljänkymmenenneljän vuoden vanha, ja nuorien ritarien Ebben ja Pietari Strangen isä. Urhoollisuudestaan ja sankaritöistään kuuluisia vanhempien ritarien joukossa olivat etenkin arkkipiispan ja Pietari-piispan veljet: Jaakko Mone, Lauri Sunenpoika ja kuningas Sverkerin appi-isä herra Ebbe Sunenpoika Knardrupista. He olivat kaikki hyvin hengellisten veljiensä näköisiä, kookkaita, voimakkaita, totisen ja sotaisen näköisiä miehiä. Lähinnä heitä olivat etenkin veljekset Ivar ja Ebbe Glug kuuluisia rohkeudestaan, mutta he olivat mitättömämpiä ulkonäöltään, ja he pistivät vähemmän silmään Pietari Globen ja Ivar Lykken rinnalla, jotka rikkaudellaan ja komeudellaan sekä kohteliaalla käytöksellään vetivät kaikkien huomion puoleensa. Herra Ebbe Sunenpojan toinen vävy, kreivi Engelbrekt oli tunnettu hauskana, iloisena seuramiehenä. Väkevä ja roteva Kaarle Grå ei ollut yhtä kohtelias kuin hän, mutta urhollisuudessa hän ei jäänyt edellisestä jälkeen; hänestä sanotaankin sankarilaulussa:

Ei löydy koko Ruotsin maassa miestä

Ken häntä yksinään vois vastustaa.

Hänen vieressään istui yhtä kuuluisa herra Ove Dyre, joka oli taitava ja intohimoinen metsästäjä, kantaen aina kullattua metsästystorvea olallaan, ja hänestä sanotaan sankarilaulussa:

Hän miehet niittää taistelossa

Kun talonpojat laihojaan.

Kuninkaan nuori sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto, istui nuorempien ritarien, junkkari Knuutin ja herra Lembakin seurassa. Hän oli vasta viidentoistavuotias nuorukainen ja vaikka häntä ei vielä oltu lyöty ritariksi, niin hän oli jo osoittanut mitä suurinta rohkeutta heittäytyessään uhkarohkeisiin ja hurjiin seikkailuihin. Moni kutsuikin häntä toiseksi Esbern Snareksi. Hänen pyöreät, parrattomat kasvonsa ja vielä hento ruumiinrakenteensa tekivät hänet hyvin lapsellisen näköiseksi, ja Riisen Kaarlo, joka oli melkein viittä vuotta nuorempi, näytti ruumiinvoimiensa puolesta voittavan hänet.

Kuin kuningas Artur ritareineen pyöreän pöydän ympärillä, istui kuningas Valdemar läänitysherrojensa ja ritariensa ympäröimänä. Katsellessaan tuota etevien ja kokeneiden miestensä uljasta joukkoa hänen rintansa kohosi ylpeydestä, ja hän katseli jo saavuttamiaan komeita voitonmerkkejä sen vallan ja menestyksen onnellisina enteinä, mihin hän uskaliailla nuoruudensuunnitelmillaan toivoi kohottavansa Tanskan valtakunnan.

Kuningas itse oli suurin ja kaunein mies heistä kaikista. Hänen vanhimmat sotasankarinsa, jotka olivat tunteneet hänen suuren isänsä tämän nuorena ollessa, eivät voineet kyllin ihmetellä hänen yhä enenevää yhdennäköisyyttänsä heidän vanhan herransa ja kuninkaansa kanssa. Hänen äänensä sointu, sekä se omituinen tapa miten hän ojensi kättään, jakaessaan käskyjään tai kiivastuessaan, muistutti heitä hänen voimakkaasta ja usein liiankin ankarasta isästään.

Kuningas oli esittänyt tervetuliaismaljan uljaalle kreivi Albertille, mihin kaikki ritarit olivat yhtyneet sydämellisin ilohuudoin. Mutta kuningas oli huomannut ylhäisen vieraansa, herra Herman Balken, tunteneen itsensä syrjäiseksi, eikä hän tahtonut mitenkään epäkohteliaana loukata tätä tärkeätä henkilöä.

"Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian veljeskunnan kunniaksi!" sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi. Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan, mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.

Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin. Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan, jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.

Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys. Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill'aikaa hän kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan, mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen, jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.

Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian mitättöminä ja halpoina.

Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.

Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen, vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.

Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta, ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita käänteitä.

Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen valmiiksi.

Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä, että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa miettien.

"Jos sinulta puuttuu aihe", sano kuningas, "niin anna minun auttaa sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä aihe, josta nuori sydän aina lämpiää."

"Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!" sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu. Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut, yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin itsestään.

Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään, puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. "Suo rauhasi ja siunauksesi Tanskanmaalle!" kuuli hän tämän rukoilevan "suo rauhasi ja siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!" Hänen äänensä värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: "Kiitos, kunnon Thorgejr!" sanoi kuningas. "Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet, jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi: Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin laulamaan!"

Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt. Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen takaisin omistajalleen.

"Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas", sanoi herra Balke, "niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa Margarethasta."

"Siis todellinen muotokuva!" huudahti kuningas. "Pyhän Pentin nimessä! Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä kiitän teitä kauniista lahjasta!" lisäsi hän hilliten iloaan. "Ottakaa vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!" Näin sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun, kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien pyhäinjäännöstensä viereen.

"Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi", kysyi arkkipiispa Antero — "että he turvautuvat pakanalliseen taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?"

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra!" vastasi ritari Balke, jolle tämä kysymys oli esitetty. "Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden, antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen joutuvan näin korkeisiin käsiin."

Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa: "Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista", sanoi hän, "minä olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani", lisäsi hän, "on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi."