Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 60

Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa. Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja vaarallista iskua.

Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset vaistot nousseet.

Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli. Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi. Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä kannalta arvosteltava.

Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka. Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.

Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.

Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta, joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat lähteneet Gallipolin niemeltä.

Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään. Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä. Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot, pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin verraten.

Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.

Saksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.

Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes liikenneolot saataisiin parannetuiksi.

Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.

Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.

Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa, joissa se on päässyt voimaan.

Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut arveluttavan lähelle sitä.

Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen johdosta.

Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi päättää.

Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.

Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi 1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme varustelut jatkuivat.

Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa 1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki. Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.

Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä melkoisia ihmisvarojaan.

Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli ratkaisevasti edistynyt.

Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana. Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.