Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 61

Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä miehittämäimme maiden olot järjestämistä.

Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme lokakuun lopussa Kownoon.

Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta, saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.

Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa. Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin niitä hyvin lämmittää.

Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.

Valtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:

Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan. Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.

Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä pyhää tulta, joka — niin luulin silloin — paloi kaikkien saksalaisten sydämessä.

Varman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.

Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta. Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.