Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 3

Kun Zarathustra tuli lähimpään kaupunkiin, joka on metsien laidassa, näki hän paljon kansaa torille kokoontuneena; sillä kuulutettu oli, että siellä esiintyy nuorallatanssija. Ja Zarathustra puhui kansalle näin:

Minä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi. Mitä olette te tehneet voittaaksenne hänet?

Kaikki olennot tähän asti loivat jotakin itseään ylempää: ja te tahdotte olla tämän suuren nousuveden luode ja mieluummin vielä palata takaisin eläimeen kuin voittaa ihmisen?

Mikä on apina ihmiselle? Iva tai katkera häpeä. Ja sellainen on juuri ihminen oleva yli-ihmiselle: iva tai katkera häpeä.

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on matoa. Kerran te olitte apinoita, ja vielä nytkin on ihminen suurempi apina kuin yksikään apina.

Mutta se, joka teistä viisain on, sekin on eripura ja epäsikiö kasvista ja kummituksesta. Mutta käskenkö minä teitä kummituksiksi tai kasveiksi tulemaan?

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen.

Yli-ihminen on maan tarkoitus. Teidän tahtonne sanokoon: yli-ihminen olkoon maan tarkoitus!

Minä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset ja älkää uskoko niitä, jotka teille ylimaailmallisista toiveista puhuvat. Myrkynsekoittajia he ovat, jos sen tietävät taikka eivät.

Elämän halveksijoita he ovat, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin maa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!

Kerran oli rikos jumalaa vastaan suurin rikos, mutta jumala kuoli ja samalla kuolivat myös nämä rikolliset. Rikkoa maata vastaan on nyt hirveintä, ja palvella enemmän tutkimattoman sisälmyksiä kuin maan tarkoitusta!

Kerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä halveksiminen korkeinta: – se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi, nälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.

Oi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus oli sen sielun hekuma.

Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys?

Totisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.

Mikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki. Hetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja hyveenne.

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli vanhurskauttava itse olemassaolon!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun järjestäni! Halaako se tietoa kuin jalopeura ravintoaan? Se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun hyveestäni! Vielä ei se ole saanut minua raivoamaan. Kuinka minä olen väsynyt minun hyvääni ja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä en näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja hiiltä!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole risti, mihin se naulitaan, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini ei ole ristiinnaulitsemista."

Joko olette puhuneet näin? Joko olette huutaneet näin? Oi, että jo olisin kuullut teidän näin huutavan!

Ei teidän syntinne – vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta kohti, teidän itaruutenne itse synnissännekin huutaa taivasta kohti!

Missä onkaan salama, joka teitä kielellään viileskelisi? Missä on se hulluus, joka teihin tulisi istuttaa?

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se salama, hän on se hulluus! – Kun Zarathustra oli näin puhunut, huusi muuan kansan joukosta: "Me olemme nyt kuulleet kylliksi nuorallatanssijasta; käykäämme myös häntä näkemään!" Ja kaikki kansa nauroi Zarathustralle. Mutta nuorallatanssija, joka luuli sanojen koskeneen häntä, ryhtyi työhönsä.