Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 9

Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat hänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja hiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi nopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi: sillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:

Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, – en kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.

Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska tahtovat itseään seurata – ja sinne, mihin minä tahdon.

Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!

Houkutellakseni monia pois laumasta – sitävarten minä tulin. Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla paimenille.

Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean uskon uskojiksi.

Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: – mutta se on se joka luo.

Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittavat.

Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet: senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.

Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi. Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.

Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!

Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.

Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä saapui minulle uusi totuus.

Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.

Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.

Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä onnestani raskaaksi.

Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän perikatonsa!