Читать книгу Surun tie: Romaani - Hahl Jalmari - Страница 10

Sisällysluettelo

Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden raatelemana. — Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään? Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää ollutkaan mikään salaisuus.

Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.

Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut. Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen. Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi? Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja parjausta! — Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan erillään muista ihmisistä.

Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina, Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.

Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. — Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle. Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen, ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille. Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja, poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.

Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti, että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:

— Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken, mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä… en koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan…

Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet, että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään, että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.

Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:

— Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa. Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi, äläkä muistele minua katkeruudella…

Nämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina painuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko Yrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko hän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta, katkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt maankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille. Mutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas leimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen mieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä olihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi tuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta kapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko hän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?…

Kirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu vaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas ollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa…

Missä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä häntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen kertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai ei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin hän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen mainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi. Olihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä tapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut selitystä?

Elisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.