Читать книгу Surun tie: Romaani - Hahl Jalmari - Страница 8
V
ОглавлениеHannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:
— Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena, että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.
Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin kääsiensä eteen ja lähti matkaan.
Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että muotokuva oli hyvin lupaava.
Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.
Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia. Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja saamaan kiiltoa karvaansa.
Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa. Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.
— Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä — näin muisti Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen — ettei pidetä mitään huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!
Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:
— Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan meillä kyetään sellaiseen!
Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.
Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan, joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten saaden sievät lisätulot.
Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko, yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.
Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen, herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä ja hyvyyttä.
Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:
— Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi.
— Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. — Ja sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää siis vaivautuko, rouva Forsgrén.
— Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan kahvipannun tulelle.
Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui parinkymmenvuotias neitonen.
— Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.
Hän lisäsi:
— Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä teatteriasioissa.
Hän poistui sisälle.
Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen, kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle, muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.
Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:
— Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.
— Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan näyttämötaidetta — tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.
— Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.
Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:
— Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö, ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta, esiintymishalusta…
Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.
Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:
— Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta. Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen, kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen, että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa. Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan… vahvasti vaikuttamaan muihin…
— Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että sen juuret piilevät syvemmällä. — Miten siis luulette minun voivan aikeitanne hyödyttää?
— Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa. Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada ohjeita roolianalysiin… Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille… vaikkapa kerjäämällä… käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.
Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan, oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.
Hän ehdotti siis:
— Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille hyödyllisiä teoksia.
Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:
— Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä vähän opetusta tuntien muodossa.
— Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle kiitollisuuttani…
Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.
Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.
Hän huudahti:
— Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään, yhteiskunta on kaikki kaikessa.
— Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. —
Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.
— Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.
— Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.
— Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja? kysyi epäröiden rouva Forsgrén.
— Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä
Koivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.
— Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.
— Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä, selitti Fredrika rouva.
— On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen, joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta pysytellä loitolla taiteesta.
Aino Vanaja innostui:
— Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain huomattavaa ja suurta, tai ei mitään…
