Читать книгу Surun tie: Romaani - Hahl Jalmari - Страница 4

Sisällysluettelo

Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa nuorisoseuran kokouksesta.

— Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.

— Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy mihinkään tulokseen.

— Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta. Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.

— Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?

— Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin epäilyttävää osaa.

He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken, avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta, pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.

He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle, kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran hovin isäntä.

Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään. Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.

Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius

Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:

— No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa poltetun sijalle?

Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:

— Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan tätä auttamatonta saamattomuutta.

— Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.

Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.

— Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.

— Se on komea.

— Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne — tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?

— Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme kiitolliset.

Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.

— Olkaa hyvä, herra tohtori!

Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:

— Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.

Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt vuorostaan:

— Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?

— Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin, että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen…

— Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä vielä odottaa hetken — ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä seuraamme.

Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.

Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.

— Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen. Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna Sarela — anteeksi, rouva Borg — näin hän hämilleen joutuen korjasi muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa sukunimen — epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä tehnyt huvilan piirustuksetkin.

— Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa — tietysti vaan kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin alkuperäiseltä.

— Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni, että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän kutsukortit — olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te, herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella, olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.

Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.

Hän huomautti:

— Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.

Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.

Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista elostelijaa kohtaan.

Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti: — Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.

Elisabet sanoi vaatimattomasti:

— Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.

Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:

— Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään, etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi mennä takuuseen.

Elisabet väisti:

— Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt pääharrastukseni.

Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia. Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.