Читать книгу Surun tie: Romaani - Hahl Jalmari - Страница 7

Sisällysluettelo

Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin erikseen läksivät aamukävelylle.

Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja lääkkeitä.

Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.

Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:

— Kuka siellä kolkuttaa?

— Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.

Hetken kuluttua aukeni ovi.

Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.

Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:

— Mitä herrasväellä on asiaa?

Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.

— Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi

Hannes Borg. — Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.

Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.

— Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.

— Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on, niin ettei siitä ole paljoa apua.

— Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun kasvot muuttuivat jäykiksi.

— Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan. Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan meiningeistä…

Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

— Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse… Meillä ei ole mitään. Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut ryyppäämään… ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne kylän pojat sitä houkuttelevat…

— Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.

— Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä…

— Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti

Elisabet.

Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:

— Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?

Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:

— Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.

He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta jälleen aamunraikkaaseen luontoon.

Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:

— Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa, minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.

— Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.

— Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa enemmän teoin kuin sanoin.

* * * * *

Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin, ojensi Elisabetille.

Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys. Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu kantamaan.

Hän perusteli pyyntöään:

— Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.

Hän lisäsi:

— Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?

Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan istumaan.

Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä, ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.

Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:

— Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis ryhtymään työhön.

Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.

Hän huudahti kärsimättömänä:

— Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja sitten on syksy vähitellen käsissä…

Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista, joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis sovitellen:

— Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys. Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä, että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.

— Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?

— Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys. Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.

— Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta. Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.

— Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.

— Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?

— Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.

— Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin nolata.

— Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.

— Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla mallinanne.

— Jos niin haluatte.

Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo seuraavana päivänä he päättivät alkaa.