Читать книгу Mehiläisten elämä - Maurice Maeterlinck - Страница 10

VII

Оглавление

Sisällysluettelo

Kun avaa havaintopesän[3] asianymmärtämättömän nähtäväksi, tuntee hän ensin pettymystä. Hänelle oli vakuutettu, että tässä lasiarkussa oli kätkettynä verraton toimeliaisuus, lukemattomia viisaita lakeja, hämmästyttävän paljon neroa, salaperäisyyttä, kokemuksia, laskelmia, tietoja, erilaisia toimia, ennakkosuunnitteluja, varmuutta, järkeviä tapoja sekä outoja tunteita ja hyveitä. Hän ei siinä erota muuta kuin sotkuisen sikermän punakeltaisia marjasia, jotka miltei muistuttavat paahdettuja kahvipapuja tai ikkunaa vasten sullottuja rusinoita. Nämä marjaraukat ovat enemmän kuolleita kuin eläviä, tekevät vain silloin tällöin hitaita, katkonaisia ja käsittämättömiä liikkeitä. Hän ei tunne niitä noiksi ihailtaviksi valopisaroiksi, jotka äsken lentää liihyttelivät sinne tänne, tuhansien puhjenneiden kukkien eloisassa, kullankiiltävässä, helmikirkkaassa henkäyksessä.

Ne värisevät pimeydessä. Ne ovat sulloutuneina jähmettyneeksi joukoksi, niitä saattaisi verrata sairaisiin vankeihin tai valtaistuimelta karkotettuihin kuningattariin, joilla oli vain hetken loistoaika puutarhan helottavien kukkien keskellä, sitten joutuakseen synkän ja ahtaan asuntonsa häpeälliseen kurjuuteen.

Niiden laita on sama kuin kaikkien syvien todellisuuksien. Täytyy oppia niitä tarkastamaan. Jos jonkun toisen kiertotähden asukas näkisi ihmisten liikkuvan melkein huomaamattomasti pitkin katuja, kerääntyvän eräiden talojen ympärille tai määrätyille avonaisille paikoille, näennäisesti liikkumattomina odottelevan asuntojensa sisällä jotakin tietämätöntä, niin hänkin tekisi sen johtopäätöksen, että he ovat hitaita ja viheliäisiä. Vasta aikaa myöten huomaa tämän liikkumattomuuden monipuolisen toimeliaisuuden.

Itse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista marjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei yksikään tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät uneliaimmilta ja riippuvat ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin kaikkein salaperäisin ja väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja erittävät vahan. Mutta pian saamme tutustua tämän yksimielisen toimeliaisuuden yksityiskohtiin. Toistaiseksi riittää, jos kiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen tärkeimpään piirteeseen, joka selittää tämän sekavan toiminnan erinomaisen yhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja vielä suuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa elää ainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että sen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien elävien muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa hetkeksi kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja helmirikkaaseen valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä uhalla palata pesään hengittämään joukkoelämää, samoin kuin sukeltaja, joka nousee veden pinnalle raitista ilmaa nauttimaan. Yksinänsä se kuolee muutaman päivän kuluttua, vaikka sillä on runsaasti ravintoa ja mitä suotuisin lämpömäärä,—ei nälkään eikä kylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko, yhteiskunta erittää sille näkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä välttämätön kuin hunaja. Tätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos tahtoo ymmärtää pesän lakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse mitään; sillä on ainoastaan ehdollinen olemassaolo, se on vain yhdentekevä yksityisseikka, suvun siivekäs elin. Koko sen elämä on kauttaaltaan uhrautumista sen lukemattoman, ikuisen olennon hyväksi, josta se on osa. Omituista kyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita aina ole ollut näin. Vielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien kalvosiipisien keskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki kehitysasteet. Tämän kehitysjakson alkuasteella ollessaan se työskentelee yksin, kurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä jälkeläisiään (Prosopis, Colletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka vuosi muodostamansa perheen piirissä (kimalaiset). Sitten se muodostaa vähäaikaisia liittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.), saapuakseen vihdoin aste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei täydelliseen, mutta säälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö täydellisesti häviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan säännöllisesti uhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman yhteiskunnan hyväksi.

Mehiläisten elämä

Подняться наверх