Читать книгу Mehiläisten elämä - Maurice Maeterlinck - Страница 5

Sisällysluettelo

Mehiläistä koskeva kirjallisuus—alkakaamme kirjoista päästäksemme niistä pikemmin ja siirtyäksemme sitten itse näitten kirjojen lähteelle—on sangen laajaperäinen. Alusta aikain tämä pieni omituinen olento, joka elää yhteiskunnassa monimutkaisten lakien alaisena ja hiljaisuudessa toimittaa niin ihmeellisiä töitä, on herättänyt ihmisen uteliaisuutta. Aristoteles, Cato, Varro, Plinius, Columella, Palladius ovat siitä kirjottaneet puhumattakaan filosofi Aristomachoksesta, joka Pliniuksen mukaan teki niistä havaintoja viitenäkymmenenäkahdeksana vuonna, ja Phyliskos Thasolaisesta, joka eli autioissa paikoissa nähdäkseen ainoastaan niitä ja siitä sai nimen "Villi-ihminen". Mutta kaikkea tätä voisi pikemmin sanoa mehiläistarustoksi, ja kaikki se tieto jonka niistä voi saada—se on: tuskin mitään—tavataan yhteenkoottuna Virgiliuksen Georgican neljännessä laulussa.

Vasta XVII:llä vuosisadalla saa mehiläisten historia alkunsa. Silloin näet julkaisi suuri hollantilainen tutkija Swammerdam tekemänsä havainnot. Lienee kuitenkin syytä lisätä seuraava vähän tunnettu seikka, se näet, että ennen Swammerdamia muudan flamilainen luonnontutkija Clutius oli lausunut eräitä tärkeitä totuuksia, muun muassa että mehiläisemo eli kuningatar, kuten sitä useissa kielissä nimitetään, on koko kansansa ainoa äiti, sekä että hänellä on molempien sukupuolien ominaisuudet; mutta hän ei ollut niitä todistanut. Swammerdam loi tieteellisen havainnon oikeat menetelmät, keksi mikroskoopin[2] sekä säilyttäviä ruiskutuksia, oli ensimäinen joka leikkeli mehiläisiä, määräsi lopullisesti keksimällä munasarjat ja munatiehyet kuningattaren sukupuolen (siihen asti oli sitä luultu kuninkaaksi) sekä valaisi yhdellä kertaa koko pesän valtiojärjestyksen perustaen sen äidinvaltaan. Hän piirsi vielä läpileikkauksia ja laati niin erinomaisia kuvia, että ne vielä tänäkin päivänä kelpaavat monen mehiläishoitokäsikirjan kuvittamiseen. Hän eli sen ajan vilisevässä ja sumuisessa Amsterdamissa kaivaten siellä "suloista maalaiselämää" ja kuoli neljänkymmenenkolmen vuoden iässä työstä uupuneena. Hurskaalla täsmällisellä tavalla, yksinkertaisen kauniin uskon elähyttämänä, joka peläten horjuvansa lukee kaikki Luojan kunniaksi, hän esitti havaintonsa suuressa teoksessaan "Bybel der Natuure", jonka tohtori Boerhave vuosisata myöhemmin käännätti hollannin kielestä latinaksi nimellä "Biblia Naturae" (Leyden 1737).

Seuraa sitten Réaumur, joka samoille menetelmille uskollisena teki joukon merkillisiä kokeita ja havaintoja puutarhassaan Charentonissa sekä varasi mehiläisille kokonaisen nidoksen teostaan "Mémoires pour servir à l'histoire des insectes" (Muistiinpanoja hyönteishistorian tuntemiseksi). Sen voi lukea sekä hyödykseen että huvikseen. Hän on selvä, suora, vilpitön, onpa hänessä jonkunmoista hieman juroa ja kuivaa viehätystä. Hän otti etenkin hävittääkseen lukuisia entisiä erehdyksiä, teki itse muutamia uusia, selvitti osittain mehiläisparvien muodostumisen, kuningattarien hallitustavan, sanalla sanoen, keksi monen salassa olleen totuuden sekä sai vihiä useista muista. Hän teki etupäässä pesän rakennustaiteen ihmeet tieteellisen tutkimuksensa esineiksi, eikä kukaan ole voinut esittää sitä paremmin kuin hän. Häntä on myös kiittäminen lasipesien keksimisestä. Nämä ovat sittemmin parannettuina meille paljastaneet noiden arkojen työntekijäin koko yksityiselämän, jotka alkavat työnsä auringon häikäisevässä valossa, mutta päättävät sen vasta pimeässä. Täydellisyyden vuoksi tulisi minun mainita vielä Charles Bonnetn ja Schirachin vähän myöhemmin ilmestyneet teokset ja havainnot (Schirach ratkaisi kuninkaallisen munan arvoituksen), mutta minä tyydyn yleisiin pääpiirteisiin ja saavun Francçois Huberiin, nykyaikaisen mehiläistieteen mestariin ja klassikkoon.

Syntyneenä Genèvessä v. 1750 Huber tuli sokeaksi varhaisessa nuoruudessaan. Saatuaan ensin herätyksen Réaumurin kokeista, joita hän tahtoi tarkistaa, hän kiintyi piankin innokkaasti näihin kysymyksiin sekä uhrasi koko elämänsä mehiläisten tutkimiseen, apulaisenaan viisas ja uskollinen palvelija François Burnens. Inhimillisten kärsimysten ja voittojen aikakirjassa ei liene mitään niin liikuttavaa ja kaunista kuin kertomus tästä kärsivällisestä yhteistyöstä, missä se, joka tajusi ainoastaan henkisen valon, ohjasi ymmärryksellään sen käsiä ja katseita, joka nautti todellisesta valosta. Hän, joka kuten kerrotaan ei milloinkaan omin silmin ollut kennokakkua nähnyt, keksi ikäänkuin nähden sammuneiden silmiensä verhon läpi, joka hänelle teki kaksinkertaiseksi sen hunnun, johon luonto kaiken käärii, sen voiman syvimmät salaisuudet, joka juuri tämän hänelle näkymättömän kennokakun on muodostanut, ikäänkuin siten opettaaksensa meille, ettei ole sellaista tilaa, jossa meidän täytyisi luopua totuutta toivomasta ja etsimästä. En luettele kaikkea sitä, mistä mehiläistieteen on kiittäminen Huberia. Helpompi olisi minun mainita, mistä sen ei ole häntä kiittäminen. Hänen "Nouvelles observations sur les abeilles" (Uusia havaintoja mehiläisistä), joista ensimäinen osa ilmestyi v. 1789 Charles Bonnetlle osotettujen kirjeiden muodossa ja joista toinen osa ilmestyi vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ovat pysyneet runsaana ja luotettavana aarreaittana, josta kaikki mehiläistutkijat ammentavat tietoja. Siinä tosin löytää jonkun erehdyksen, muutaman vaillinaisen totuuden; hänen kirjansa ilmestymisen jälkeen ovat mikrografia, mehiläisten käytöllinen hoito, kuningattarien piteleminen y. m. melkoisesti edistyneet, mutta ei kuitenkaan ole voitu kumota eikä näyttää virheelliseksi ainoatakaan hänen tärkeimmistä havainnoistaan, vaan nämä pysyvät muuttumattomina nykyisessä kokemuksessamme muodostaen sen perustuksen.