Читать книгу Mehiläisten elämä - Maurice Maeterlinck - Страница 7

Sisällysluettelo

Kirjojen meille ilmaistua kaiken tähdellisen, mikä niillä oli sanottavaa muinaisaikoihin asti ulottuvasta historiasta, voimme jättää toisten saavuttaman tiedon mennäksemme omin silmin mehiläisiä tarkastamaan. Mehiläistarhassa vietetty hetki tarjoo nähtäväksemme kenties vähemmän tarkkoja, mutta suunnattoman paljon elävämpiä ja hedelmällisempiä seikkoja.

En ole vieläkään unohtanut ensimäistä mehiläistarhaa, jonka näin ja jossa opin mehiläisiä rakastamaan. Tämä tapahtui jo vuosia sitten suuressa kylässä zeelantilaisessa Flanderissa, tuossa siistissä ja viehättävässä seudussa, joka enemmän kuin itse Zeelanti—Hollannin koveropeili—on kehittänyt mieltymystä väririkkauteen. Se hyväilee katseillaan kaikkia esineitä, ikäänkuin ne olisivat somia ja arvossa pidettyjä leluja: päätyjään, tornejaan ja heleävärisiä rattaitaan, käytävien päässä loistavia kaappejaan ja seinäkellojaan, pieniä puitaan, jotka kasvavat riveissä rantateillä ja kanavien varsilla ja näyttävät odottavan jonkun lapsellisen hurskaan juhlamenon toimeenpanoa, veneitään ja kirjakeulaisia aluksiaan, kukankirjavia oviaan ja ikkunoitaan, virheettömiä sulkujaan, hienotekoisia ja kirjavia nostosiltojaan, pieniä talojaan, jotka loistavat sirojen kiiltopintaisten saviastioiden tavoin ja joista kellohameisia, kullasta ja hopeasta välkkyviä naisia kiiruhtaa valkoisten aitojen ympäröimille niityille lehmiä lypsämään tai rientää kukkiville heinikoille pesuvaatteita levittämään soikeille tai vinoneliön muotoisille tarkoin vihreille nurmikaistaleille.

Muudan vanha ja viisas mies, joka, niinkuin La Fontaine olisi sanonut, oli hyvin Virgiliuksen vanhuksen kaltainen,

"Mies kuninkaan veroinen, jumal'ihmisten heimoa suurta, myös kuten nuot elämäänsä tyytyen tyynellä miellä", oli vetäytynyt paikkaan, missä elämä tuntuisi ahtaammalle alalle supistuneelta kun muualla, jos ylimalkaan olisi mahdollista todellisesti ihmiselämää supistaa. Hän oli rakentanut sinne tyyssijan, ei siksi, että olisi elämää inhonnut—sillä viisas ei tunne ankaria inhon tunteita—mutta siksi, että oli hieman kyllästynyt kyselemään ihmisiltä, jotka eivät yhtä yksinkertaisesti kuin kasvit ja eläimet vastaa ainoihin tärkeihin kysymyksiin, joita voi esittää luonnon ja sen todellisten lakien vastattavaksi. Skytalaisen filosofin tavoin hän löysi kaiken onnensa puutarhansa kauneudesta, ja kaikesta, mitä siinä oli kaunista, oli mehiläistarha hänelle rakkain, ja siellä hän eniten oleskeli. Tässä mehiläistarhassa oli kaksitoista olkipesää, jotka hän oli maalannut muutamat ruusunpunaisiksi, toiset heleänkeltaisiksi, mutta enimmät vaaleansinisiksi, sillä hän oli huomannut paljon ennen sir John Lubbockin kokeita, että sininen on mehiläisten lempiväri. Hän oli asettanut tämän mehiläistarhan talonsa valkoista kiviseinää vastaan, keittiön muodostamaan soppeen—keittiön, joka oli noita miellyttäviä ja siistejä hollantilaisia keittiöitä lautastelineineen, joilla kimalteli tina- ja kupariastiat, jotka avonaisen oven kautta kuvastuivat rauhalliseen kanavaan. Ja kodikkaita kuvia heijastava poppelien lehvien verhoama vedenkalvo johti katseen kauas tuulimyllyjen ja niittyjen rajottaman taivaanrannan lepoon asti.

Täällä niinkuin kaikkialla, missä mehiläispesiä pystytetään, ne olivat antaneet kukille, hiljaisuudelle, ilman suloudelle ja auringon säteille aivan uuden merkityksen. Täällä ikäänkuin tunsi, että kesän juhla-aika oli saavuttanut täydellisyytensä. Täällä saattoi levähtää kimmeltelevän tienristeyksen ääressä, johon yhdistyivät ja josta säteilivät ne ilman sillat, joilla kaikki kedon sulotuoksut suristen ja häärien liitelivät auringon noususta hämärään asti. Tänne tuli kuuntelemaan puutarhan kauniitten hetkien onnellista, näkyväistä sielua, niiden viisasta, sulosointuista ääntä, niiden keskittynyttä iloisuutta. Tänne tuli oppimaan mehiläisten koulussa kaikkivaltiaan luonnon ajatusta, tuntemaan ne valoisat siteet, jotka yhdistävät sen kolme valtakuntaa, elämän ehtymättömän hedelmällisyyden, uutteran, epäitsekkään työn moraalin ja sen, mikä on yhtä tärkeä kuin työn moraali: sankarilliset työmehiläiset opettivat siellä vielä nauttimaan joutilaisuuden hiukan epämääräistä suloutta, niin sanoakseni alleviivaten tuhansien pikku siipiensä tulikirjotuksella noiden tahrattomien retkien miltei käsittämätöntä suloutta, retkien, jotka kiertelevät avaruuden aavikoilla tuottamatta meille muuta kuin kuultavan pallon, muistoista tyhjän, niinkuin liian puhdas onni.