Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 10

Sisällysluettelo

Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi, oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä, että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan. Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä. Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:

"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne. Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta…" Hän epäröi "Hän ärtyy nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti. Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia…" Hän epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana… Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"

"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä nämä vakavat tapahtumat…"

"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen

Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.

En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä

keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."

Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina, totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla kertaa sen ennakkokauhua — totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma, joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen. Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen säikähdyksenhuutoonsa:

"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton…"

"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla kaiken."

"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin, puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja varomaton myönnytykseni — joka lääkärin kannalta oli tuskin puollettavissa — oli hänet saattanut.

"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille, että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman…"

"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää ajatelko niitä…"

"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."

"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi

Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen…"

"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin

Teitä vain yrittämään…"

"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."

"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu…"

"Hyvä on, rouva… Yritän tänään, vaikka…" Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:

"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."

Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.

"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana — todella mainio ajatus sekin!"

"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."

"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"

"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.

"Maksaaksemme — mitä?" kysyi Ortègue.

"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."

"Synneistämmekö — no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!…" Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?…" Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä…?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!… Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä…"

"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"

"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:

"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin… Mutta Teidän on kiire… Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle… Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja… Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset… Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?…"