Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 5

Sisällysluettelo

Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä, jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä, keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan, suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta muusta yhtä kauniista: keir käsi ja ergon työ. Hänellä ajatus tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää, tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä. Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen. Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies, jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga, jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen ortegia?

"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."

Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä — "pyhään kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa — se se oli tämän miehen pohja ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin Tuhannen ja yhden yön satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa, tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka kaikki olivat — sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana — valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä. Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen, ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen pöytäkalusto — ja ties mitä kaikkea? — kolme autoakin! Arabialainen taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa. Vertasin häntä Tuhannen ja yhden yön henkilöihin. Sisällisesti hän muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas, joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli rahaa — puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"! Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän voinut neljänviidettä vuotiaana — ilman että kukaan rohkeni pitää tätä liittoa naurettavana — naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen, jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina vuosina — kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! — ei professori Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva; huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä — siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.