Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 9

Sisällysluettelo

Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen — kuten hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:

"Tekö, Ernest?… Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä…"

Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen, että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät. Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen yksinkertaisuus ja yhtenäisyys — en tapaa sen oikeampaan osuvaa sanontaa — kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen. Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili turvallisuutta herättävä tunne.

"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää — en ole oikeutettu Teille sanomaan missä — mutta tuollapahan päin vain — vakavaa ja innostuttavaa!… Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."

"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin ollessasi pessimistinen."

"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä, hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' — 'No, tietysti, eikö sinusta sitten?' — 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille, miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon, eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa. Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan, sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista! Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, — Te, joka ette sellaisiin usko — että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty, miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat. Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen, älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:

"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme, pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:

— "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään, on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."

Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari jäljennöstä… Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan tätä kauppiaitten soittokojetta…" Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy, sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon' kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen hoitajattariin asti… Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei ole hullumpi."

Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:

"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone, ruusuhuone… Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa…?"