Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 7

Sisällysluettelo

Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle, kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle? Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina, jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa, joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata, ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen. Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta — ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä Punaisen ristin jalokivineulalla — hän auttoi purkamaan esiin vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti, minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään. Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen. Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä — mikä sattui liiankin usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! — näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu, moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden olennon välillä — joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta — tragedian piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta — kuusi ja puoli täsmälleen sanoen — jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen 16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:

"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille — ensimmäinen eläissäni tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi…"

Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen ulkomuodossaan. Hän laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta — huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa — seurauksenaan keltatauti. Nämä lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana! Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty. Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä. Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka, sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä! ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!

Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten, alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa, villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa — ja lisäksi vielä näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa haavoittuneitten paluun odotus — kuin kansallisen draaman taustalle piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä, tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme, jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me viisaustieteinemme voimme käsittää."