Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 4

Sisällysluettelo

Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen, näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat, joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen "vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään, "Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä, joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on päässyt uneen vaipumaan — ilman morfiinia — niin tämä "vaarinottoni" tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan. Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "Primo purgare, ensuita philosophari." Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen. Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat — yhtä systemaattisen, yhtä puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden. Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme sen lukuun. "Primo purgare", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi…"

Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa, johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen, kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden tarkistusta käyttämällä. Lääketiede — siihen nähden oli Ortègue yhtä selvänäköinen — tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään, ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua. Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen? Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän, tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne. Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin? Primo purgare." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin todistaja johtuisi.