Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 3

Sisällysluettelo

Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän — sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.

— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?

Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut — Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: Rajuja taisteluita Dixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn!…

Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta poissa vaaran ulottuvilta! Olin maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun "Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä. Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden? Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta? Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa? Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia: vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on velvoituksesta johtuva. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa: kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä. Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?