Читать книгу Kuoleman tarkoitus - Paul Bourget - Страница 8

Sisällysluettelo

Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo. Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina. Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa, jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä. Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista vaikutelmistamme:

"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle. "Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä — ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse johtopäätös."

"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin.

"Muistelkaa Elsassiin tuloamme."

"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään autoa vastaan!"

Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:

"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta salata se potilailta."

Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa." Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan kiihkeä ranskalainen — alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai vääristeltyä totuutta.

"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät 'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin, vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan, ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje kielikellona. Muuten älyltään heikko… Mutta pelkästään hänen äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."

Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun vormuun puetun nuoren miehen hahmon — varsin yllättävän ilmiön niin vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan seurassa ja kuulin heidän — sisuni kuohahtaessa — purkavan kateuttaan seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"

"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.

Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le

Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo

ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen

Lannionista."

"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme, että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon, ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun laulunpätkän?"

"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.

Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:

"Kolm' meit' on puotineitosta, kelpo flikkaa, naurunhaluista — ja kullakin pikkuserkku on, ain' valmis seuranpitohon."

Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies, oikea diktaattori virkatoimissaan.