Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 11

Sisällysluettelo

— Voitteko arvata monastiko minä olen kosinut? kysyi hän tuokion perästä palattuaan. — Säntilleen kolmetoista!… Pirun tusina sanovat ihmiset. Ulkomuodoltani en ollut erittäin viehättävä. Ja semmoinen kuin olin, olen vieläkin. Hiukan pienehkö kasvultanikin; Vjatkan rotua, kuten amerikkalais-ruotsalaiset hevoset, jotka pietarilaisten vuokra-ajuriemme keskuudessa ovat niin hyvässä maineessa. Eikä myöskään sovi sanoa, että univormumme linnaväessä olisi ollut ylen huikaiseva. Mutta mielitekoni olivat hienon hienoja, eivät ollenkaan virka-arvoni mukaiset. Sillä minä nähkääs olen aina pitänyt paljon lukemisesta; herra Senkowskin "kirjaston" olen ahmimalla lukenut läpi; osasinpa ulkoakin useita sivuja, jotka käsittivät hellempiä tunteita. Siihen aikaan oli tavallista, että romaaneissa kaikki rouvat ja neidot välttämättömästi kuvattiin kaunottariksi. Ei ollut niinkuin nyt — rokonarpiset ja pystynenäiset eivät tulleet kysymykseenkään. Yksinkertaisuudessani ja kokemattomuudessani uskoin kaikkea tuota todeksi, luulin elämässäkin kaikki niin olevan. Kuinka monta jo yksin Benediktowkin saattoi harhaan: kukapa ei runoilijaa uskoisi? No niin, olihan meillä siellä maaseudulla ihania kaunottariakin. Ja minä olin koko lailla mielistynyt niihin. Vieläpä kirjoitin värsyjäkin heille… moisiin pikkumaisuuksiin sitä mentiin! Se oli silloin muotina… Ja otin minä osaa tansseihinkin! Kadettikoulussa minä mielemmin pysyttelin uunin läheisyydessä kun toiset tanssivat. Mutta nyt ei auttanut muu kuin lähteä mukaan. Kun sitten hetkinen oli aikailtu ja minä olin töllöttänyt tarpeekseni, niin rohkaisin viimein mieleni. Virkatakki yllä ja valkoiset hansikkaat, ja niin oikaisin suorinta tietä tytön luo, joka oli hetken juhlallisuuden esineenä: niin ja niin, minulla on jalot ja rehelliset aikeet. Mutta kuten jo mainitsin, meidän naiset olivat niin kauhean sointuvia, ja siksi asia päättyi vihdoin siihen, että minun oli hiivatin nimeni vuoksi mahdotonta mennä avioliittoon tytön kanssa, joka olisi ollut minulle sopiva. Sain niin monasti kuulla: ajatelkaa toki herra luutnantti (aina siihen arvoon saakka kohosin naimatuumissani), johan kaikki ystävättäreni minulle nauraisivat. Sanoisivat minua "bobkov-voiteeksi" [laakerivoide]. Meillä oli eräs vänrikki Rosanov, ulkomuodoltaan oikea ukonoinas, mutta hänkin tuli ja sieppasi tytön pois aivan nenäni edestä. Tyttö oli jo tullut kahden vaiheelle, niin silloin piti hänen tuppautua siihen. Hienohelma arveli kai, että oli parempi sittenkin olla rouva Rosanov kuin "bobkov-voide". — Kerran sattui oikein hullunkurisesti: asemapaikkanamme oli silloin Serpuhov niminen kaupunki. Erään sikäläisen kauppiaan luo saapui silloin vieraisille hänen naimaton sisarensa Perejaslav'ista. Hänen nimensä oli Gumosov. Armenialainen nimi, sillä he olivat armenialaista sukuperää. Tyttö oli kuin kukkanen, omiansa vaikka bukettiin pantavaksi. Pienet kätöset — "peaux de soie"!… Minä olin tietysti heti tulena ja liekkinä, ja korvissani kaikui jo vihkimälaulu: "Esaija riemuitse!" Annoin palvelijan huuhtaista parin valkoisia hansikkaita, pirskoitin vaatteeni Alfons Ralle'n resedalla ja läksin hänen luokseen. No, kyllähän minut hyvin otettiin vastaan. Veli toi heti pullon madeiraa, marmelaadeja, pastilleja — kaikki niinkuin olla pitää. Sitten aloin huovata asiaani, ja minä jo huomasin että minulla oli hyvät menestymisen toiveet. Kauppias piti minua suuressa arvossa raittiuteni tähden. Mutta sitten juolahtaa veljelle jotakin hullunkurista päähän ja hän sanoa tokaisee:

— Mitähän siitä oikein tulee kun gumosalaastari [kummilaastari] menee bobkov-voiteelle naimisiin?

Tulipunainen neitonen päästi kimakan huudon ja syöksi ovesta ulos.

Vielä nytkin kaikuu tuo ulina korvissani.

Ja sen koommin en häntä nähnyt.

Silloin käännyin veljen puoleen:

— Etkö häpeä? minä sanoin.

— Niin no, semmoinen on sinun onnesi! Sinä et ole sointuva. Kyllä sinulla on hyvä käytös ja säästeliäs olet luonnostasi, mutta nimesi ei ole sointuva.

Ja niin meni sekin toive myttyyn.

Huonommista tytöistä minä en välittänyt, ja paremmat karttoivat minua kuin paholainen pyhää savua. Kun sitten luovuin virasta niin olin ihan yksin. Mutta mitäpä siitä naimiskaupastakaan olisi ollut: toiset minun asemassani ovat ruvenneet avioliittoon, Jumala tiesi kenenkä kanssa, ja alkaneet sitten ryypiskellä niin että kaikki on mennyt nurinniskoin.

— Mutta sanokaa, miten olette saaneet nuo lapset?

— Siihen oli syynä paha ilma.

— Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.

— Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin kenties olisi tapahtunut.