Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 13

Sisällysluettelo

Oli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt naimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää huomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden ruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi joskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää. Luutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen palkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi hän vaimolleen — tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon ranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja ja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla — niin hän sanoi vaimolleen: "jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi meille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä kirjoitan ja sinä tulet perästä." Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen seinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili, millaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän vuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi tuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha — plataaneja, kirsikka- ja persikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi täydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No niin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen. Ulos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja hän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä oli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen housujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa oli jättänyt hänet… te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista — perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä rakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen siihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi onnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut kirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa, että pihamaassamme kasvaa viikunapuu — "indshir", joksi sitä siellä nimitetään — sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä sinne, noiden "indshirien" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että Skobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen joukkoja Turkestanista ja niiden muassa — luutnantti Krutojarin. Vaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle. Jos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut lahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden, mutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa. Vaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta pidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti saattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse meidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa luutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen kuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja lausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta takaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin sitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin oli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen ikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin sekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi hänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen raha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli sekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan puoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu, joka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet jo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin hänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä tavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten jälkeen kysyi Grishka minulta:

— Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?

— Minkä Senjkan?

— Sen, joka nyt on jäänyt yksin.

— Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään majapaikan jostakin.

— Jumala kyllä auttaa… Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet.

— Miksikä niin?

— Otithan sinä minutkin… Miksikä hänet sitten hyljätä?

Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa — hellyyttä vaiko makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja otin huostaani Senjkan… Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.

— Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?

— Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut, että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän, ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.

Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.

— Mistä hän heidät sai käsiinsä?

— Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on, kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan. Viedään majurin luo, majuri elättää."

Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni. Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän itkasinkin sitten.

— Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?

— Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla, liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.

— Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?

— Minä olen aina oleva mielissäni siitä.

— Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein häpeämättömästi.

— Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti — hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle toisen napin kohdalla. "Te, majuri — hän sanoi — olette lyöttäynyt kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi — sanoi hän — ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni, vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri — sanoi hän — ja älkää panko pahaksenne… ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä nyt elätän… Kristuksen nimessä… Sirunen täältä, toinen sieltä — ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi… Kerran koetin kääntyä hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun vaan pääsin heistä.

— Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?

— Niitä on sellaisia patruunan rouvia.

— Patruunittaria?

— Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!

— Miksikä niin?

— Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään teille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja turhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan toimeen…