Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 9

Sisällysluettelo

Mutta pian kaikki minulle selvisi. Läksin eräänä iltana muutaman ystäväni luo. Sinä päivänä oli hänellä vastaanotto, joten tiesin varmasti tapaavani hänet. Niin kävikin. Lähes vuosikauteen eivät olleet minua nähneet ja sentähden oli vastaanotto sitä sydämellisempi.

— Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.

— Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?

— Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin… vallan harvinaiseen.

Saat hänestä hyvän aiheen.

Minä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut kirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä. Ja tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä. Miksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty arvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät itse "tyypeiksi". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti taivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan teidät: "Ah, minun elämäni on koko romaani!" Niin vastenmielistä kuin entisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon romaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena henkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä saatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän naurahti.

— Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta. Bobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne useampia kuin yhden sellaisen.

— Mikähän eksemplaari se on?

— Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä tähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.

— Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.

— Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan intendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin toimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä, sai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan. Tiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat äärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan tapaansa selitellä: "virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana tarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain virkaylennyksiä ajaa takaa." Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet kutsui luokseen "itse", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä, vaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen edessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan etemmäksi.

— Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, — vihdoinkin olen tavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.

Kenraali itse oli oikein persoonoittu rehellisyys.

— Ajattelin, jatkoi hän, että kuolen näkemättä kunnollista upseeria intendentin puvussa… Kiitän teitä… Mutta nyt täytyy minun sanoa teille suoraan, ystävä hyvä, että teidän on välttämättömästi jätettävä erohakemus sisään.

— Kuinka, herra? ja Bobkov kavahti ylös.

— Tahi siirryttävä minne tahdotte tai hyväksi katsotte. Sillä minä pyydän sanoa teille, että semmoisille epä-itsekkäille kuin te, ei meillä Venäjällä ole sijaa muualla kuin kenties luostarissa, eikä teitä sielläkään valita rahastonhoitajaksi, vaan asetetaan teidät ehkä taikinapurtilon ääreen. Ilomielin tahdon aina jatkaa tuttavuutta kanssanne ja minä pyydän teitä tästä lähin ilman muuta käymään vieraissa luonani. Olen kernas kaikkialla suosittelemaan teitä mitä lämpimämmin, mutta olkaa te hyvä ja siirtykää pois minun läheisyydestäni.

— Mutta mistä syystä, olkaa hyvä ja sanokaa!

— Ei mistään syystä, vaan tunnustukseksi erinomaisista ansioistanne. Minulla ei ole tilaa semmoisille kuin te, ja paitsi sitä tulee ottaa lukuun vielä yksi puoli asiassa, n.k. virallinen… Tullaan ajattelemaan; kaikki toiset minulla ovat siis konnia. Sillä eihän kukaan, paitsi te, ole esiintuonut säästöä… Te olette ikäänkuin tikkuna kaikkien silmissä. Seuraavaisesti… mikä nimi on heille annettava? Itsekin oivallatte mimmoiset nimi- ja laatusanat siinä pyrkivät kielelle. Tahi täytyy minun antaa potku heille kaikille ja sallia teidän yksin jäädä paikallenne. Mutta ettehän te yksin saata hoitaa koko virastoa? Siis, ystävä hyvä, minä olen iloinen siitä että saan lukea teidät tuttavakseni, mutta kaikissa tapauksissa on minun pyytäminen, että erkanette meistä kauemmaksi. Minulla on sydän täynnä ilman teidän säästösuunnitelmiannekin.

Tämän isällisen neuvon saatuaan Bobkov lähti pois. Hänen käsiinsä ei ollut kruunun kopekkaakaan tarttunut. Rohkeasti voi hän katsoa jokaista silmiin. Hänen paikallaan ihmiset, jopa kaikkein yksinkertaisimmatkin, olivat helposti koonneet satoja tuhansia ja jälkeenpäin saavuttaneet ihmiskunnan hyväntekijäin maineen, jota vastoin hän oli köyhä kuin kirkkorotta… Vai olisiko ehkä rikkaudeksi katsottava se kahdenkymmenenseitsemän ruplan eläke, jonka hän saa?

— Oliko hänen sitten mahdotonta saada mitään paikkaa?

— Kyllä kai hän olisi saanut! Kenraali tosiaankin suositteli häntä mitä "lämpimämmin." Mutta hän osottautui sopimattomaksi virkaan. Rintamapalvelukseen ei hänestä ollut, taloudellisella alalla sellaisia peljätään, ja sivilivirkaan, niin näes, miehellä oli kunniantuntoa siihen aikaan. Omituinen! Minä, arveli hän, olen keisarini majuri, enkä saata myöntyä siihen, että kuka hyvänsä kauppias, pullovartiset saappaat jalassa, tulee minua mielin määrin komentelemaan. Siitä asti on hänellä jo ääni paljon alentunut, niinkuin laulajilla ääni alenee, kuten tiedät. Sen jälkeen otti hän eron virasta, sai majurin arvonimen ja Stanislain ritarimerkin lohdukkeeksi kaulaansa. Mutta katsohan kummaa, siinä susi kussa mainitaan. Sallikaa minun esittää teidät: majuri Bobkov…