Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 3

Sisällysluettelo

Oletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakin tuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeys ja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä, ettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maan synkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltä odottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkasta taivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttää vielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin. Lumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeiden graniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossa astuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevan kerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavana hetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisään pienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuin olisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakin äärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjat kädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viiva äärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneet tyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itse tuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Siellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavat teidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys — kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskin erottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuo sävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikalla sanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, joka loitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläin pienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jos pysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikki kadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa. Vielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainne alla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niin tuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuon tyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiä ämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkee vilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätä mielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorin tavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen, ja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvan kallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, ja noiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävälliset kasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, on teistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä, hyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet, ja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällä tavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävän pimeyden?… Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienona kielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?… Mutta sivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhan messupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala, ikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseen vielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: "avaudu vihdoinkin äläkä pysy kauemmin suljettuna…"