Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 7

Sisällysluettelo

Minä matkustin pois ja unhotin majurin ihan kokonaan. Vuoden kuluttua palasin jälleen. Muistan vieläkin sen kolean syyspäivän. Näytti siltä kuin kaikki ympärillä olisi vuodattanut kyyneleitä — taivas, kadut, kartanojen seinät, ikkunaruudut, vieläpä lehdettömät puutkin bulevaardien laitamilla. Kylmän läpitunkemat muistopatsaat näyttivät kutistuneen kokoon kylmän kosteilla aluksillaan, ja ainoa Pietarissa, joka ei yskinyt, lienee ollut Falconet'in Pietari suuri pronssihevosensa seljässä. Ei ole maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin pohjoinen ilman-alamme tähän vuoden-aikaan. Suvi on ikävä sekin; mutta syksy on kerrassaan sietämätön. Se on kuin pitkä ja tuskallinen kuolinkamppaus, jolloin kaikki ympärilläsi, verkkaan ja raskaasti, vaipuu kuolemaan.

Juuri tämmöisenä päivänä käyskelin Fontankan rantakatua, kun yhtäkkiä loitolla äkkäsin majurin. Halkopihan portilla istui omassa korkeassa persoonassaan ja kaikessa loistavuudessaan muudan tylppänenäinen kauppias, poskipäät ulkonevat ja ulkomuoto niin luonnottoman villin näköinen, että hän missä toisessa maassa tahansa heti olisi herättänyt kaikkien katseluhaluisten ihmisten huomion, olisipa voinut löytää impressaarionkin, joka olisi ottanut koko maailmalle esittääkseen tätä Jumalan luomusta. Majuri, joka kahdenkymmenen askelen päässä oli huomannut tämän kummallisen ihmisen tiukan katseen, teki kunniaa ja asettui "asentoon" hänen edessään. Kauppias viittasi häntä luokseen. Samassa ehdätin minäkin heidät.

— No, mitenkä ne sinun pienet jaksavat? Vetäyvät kai kuuruun, luulemma?

— Kuinkas!… Täytyyhän niiden, Merkul Savitsh, tämmöisessä kylmässä — pieniä ovat vielä… Kissallakin on paremmat päivät kuin heillä; se saattaa ainakin kätkeä turpansa käpälänsä alle ja olla lämpimissään…

— Käskenkö antaa sinulle vähän, vai mitä sanot?

— Olen valmis heittäymään jalkojesi juureen siitä.

— Sekapuita. Olkoon menneeksi. Haapoja ja petäjiä puoliksi. Lienee vähän tähteenä. Hieman tuoreita tietysti — pinon pohjalta.

— Meistä ykskaikki!

— Käskee olla! Ka kun et vielä rupeaisi lahjahevosen suuhun katsomaan! "Ykskaikki" sanot; haluaisinpa tietää, mitä sen muuta pitäisi olla. Mutta kuule, pidä huoli siitä, että lapsinulikkasi rukouksiin mennessään heti rukoilevat edesmenneitten Eufimian, Vasilisan ja Glycerian puolesta. Lasten rukous on otollinen Jumalalle. Lapset ovat parhaimpia asianajajia mitä vainajilla saattaa olla.

Ja tuntematta minua katosi majuri yhdessä isännän kanssa portista halkopihaan.

Tämä ei enää saattanut olla vain paljasta kerjuuta. Minun on mahdotonta saada sanotuksi, miten suuresti nyt olin huvitettu tästä vanhasta majurista. Mikä eriskummainen olento! Minä en päässyt asiasta sen selvemmälle kun otin ajatellakseni, että morrinkaiset sellaiset kuin tuo portissa istuva kauppias, kohtelevat kerjäläisiä vallan toisella tavalla. Ja jos antavatkin niin eivät anna puita, vaan ennemmin kolikon, ja siitäkin saavat ihmisparat kyllikseen kumarrella. Olisin mielelläni odottanut majurin takasintuloa, mutta kylmä viilteli luita niin yltiösti ja hengittäminen raakeassa ilmassa oli niin vaikeata, että kiireesti nostin kauluksen pystyyn ja läksin kotiin. Huomasin selvästi ettei majuri viime kuluneena vuotena ollut yhtään muuttunut. Samaan tapaan kuin ennen levisi hänen tukkansa latanialehden muotoisesti niskasta ylöspäin yli koko kaljun päälaen; sama vanha, vaan siisti viitta ja sama sateenvarjon muotoinen lippa virkalakissa. Nenäliinakin oli sama kuin minkä olin nähnyt tuolla säntillisellä upseerilla viimeksi sielumessussa ammattiveljeni luona — suuri, punainen, Saksan valtakunnan kartalla varustettu. Viikset vain olivat entisestään valjenneet, mutta olivat silti hyvin hoidetut kuten ennenkin — kerityt harjan tapaan, samoin olivat harmahtavat posket sileiksi ajetut.

Ei, tämä oli jotain muuta kuin vain paljasta kerjuuta.

Siitä päivästä alkaen tulin oikein uteliaaksi. Kukahan oli tuo mies ja millaista elämää vietti hän?