Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 8

Sisällysluettelo

Eipä kulunut kauan ennenkuin aivan äkkiarvaamatta jouduimme hänen kanssaan silmitysten.

Minä olin puodissa ostoksilla. Ovela kauppa-apulainen koetti tyrkyttää minulle kaikenmoista tarpeetonta tavaraa, mutta ei ollut kiireissään näyttämään minulle mitä olin pyytänyt. Minä olin jo vähällä suuttua, kun kiusanhenkeni yhtäkkiä suisti ovelle ja huusi ulos kadulle:

— Teidän korkea vapaasukuisuutenne… Herra… Olkaa niin hyvä ja tulkaa… meillä on juuri semmoista mitä teillä on tarvis.

Sitten palasi hän jälleen luokseni. Kohta hänen jäljestään tuli puotiin eron saanut majurini.

— Isäntä on käskenyt, että teille huomiseksi juhlapäiväksi annettaisiin naula teetä ja kolme naulaa sokuria… Ja lisäksi on tässä vähän mitä on jäänyt pussien pohjalta. Ei ne pilaantuneita ole, vaan enimmäkseen särkyneitä. Maku niissä on sama, mutta ostajat eivät huoli niistä. Säädyttömyyttä, sanovat.

— Kiitos, kiitos! Kyllä nyt possuni tulevat iloisiksi!… Kunhan tapaan Semjon Vasiljevitshiä, niin kiitän itse häntä hänen hyvästä teostaan. Mutta mitäpä minun kiitokseni siksi toiseksi merkitsee? Jumala maksaa kyllä säntilleen laskut meidän kaikkien puolesta. Niinpä niin, veli, sanoi hän osottaen ylös kattoon, — siellä ei mikään hyväteko jää palkitsematta… Siellä tehdään samoin kuin lääninränttereissä: puolikopekatkin merkitään erityisiin sarekkeihin niin että ne aina ovat nähtävissä. No niin, kosta Jumala Semjon Vasiljevitshille!

— Mutta kuulkaa, jos te pistäysitte teurastaja Jegorovin puotiin tässä kulmassa.

— Miksi niin?

— Tänään on ummelleen vuosi siitä kun hänen vaimonsa kuoli sydämenvikaan. Siellä pidettiin sielumessun yhteydessä puolipäivä-jumalanpalvelus vainajan muistoksi, ja Jegorov vaan itki itkemistään. Hän rakasti vaimovainajaansa enemmän kuin kauppasäädyssä on tavallista. Aivan kuten ranskankielestä käännetyissä romaaneissa näkee. Rakastipa häntä niin, että kun vaimo kuoli, tahtoi hän, samainen Jegorov, mennä luostariin.

— No, kiitos, kiitos!… Minä menen heti sinne.

— Eikö teidän tule raskaaksi kantaa?

— Ei tee mitään. Oma taakka ei paina hartioita. Vielä kerran, kiittäkää Semjon Vasiljevitshiä.

Majurin viitassa näkyi olevan joitakin pohjattomia kaivoja. Kaikki nuo kääryt katosivat niihin tuossa tuokiossa, ja hän seisoi tyhjin käsin. Sitten meni hän ulos. Minä pyysin että ostokseni lähetettäisiin kotiin ja läksin seuraamaan outoa tuttavaani. Minä en heti mennyt teurastajapuotiin, ja kun sitten vähä viivyttyäni lähennyin tiskiä, istui majuri jo viereisessä huoneessa Jegorovin seurassa, jota hän koetti lohdutella:

— Älä sinä sure. Meidän surumme on Hänen edessään syntiä. Sanoithan itse, että hän oli niin hyvä. Tarvitsethan sinäkin suojelusenkelin.

— Mutta hän oli niin nuori, vasta kuudenkolmatta vuotias.

— Älä riitele Herran kanssa, Hän kyllä itse tietää mitä varten Hän koettelee. Meidän sydämemme kovenisivat muuten niinkuin siannahka ja ottaisivat harjaksia, ellei juuri suru pakottaisi meitä pyytämään tulla Hänen kaltaisikseen, tulla Hänen kuvakseen. Jos vaimosi oli hyvä, niin sitä parempi hänelle itselleen siellä ylhäällä. Sinun ei ole tarvis rukoilla hänen puolestaan, hänen se on tehtävä sinun edestäsi. Hän on jo tehtävänsä maailmassa päättänyt, mutta sinä seisot vielä kiusauksille alttiina… Me olemme täällä vielä ikäänkuin eläimen muodossa. Jos hänellä olikin joitakin syntejä, niin Jumalan silmissä ne ylhäältä katsoen näyttävät tuollaisilta pieniltä, eikä Hän suuressa laupeudessaan tahdo niitäkään huomata. Jo on vuosi aikaa sanot?

— Niin. Ummelleen.

— Saatkin sitten olla iloinen.

— Kuinka niin?

— Sinua kohtasi suru — sinä olet tämän vuoden elänyt siveästi ja olet pysynyt rukouksissa. Ja Hänen valtaistuimensa tykönä on sinulla nyttemmin huolehtija. Emmehän tule ikuisesti täällä elämään, kaikki saamme jälleen yhtyä. Mutta sinä käytä itseäsi niin, että olisit mahdollinen tulemaan hänen rinnalleen, jottei teitä erotettaisi toisistanne, vaan että saisitte jatkaa elämäänne yhdessä tulevassa maailmassa.

— Minä lähetän joukollesi neljänneksen vasikkaa… Mutta sinun pitää useammin käydä täällä haastelemassa. Sinä majuri olet saanut korkeamman viisauden. Niitä ei ole monta korkeihinkaan virka-arvoihin kohonneissa, jotka niin taitaisivat hyvän puoleen…

— Olkoon niin. Kyllä ne meillä nyt tulevat iloisiksi. Ja iloiseksi tulee vaimosikin. Murhe, veliseni on kuin kaste. Sydän avautuu sille kuten kukka. Ja tuoksuaa… Surutta se pian kuivettuu. Huolitta me, veliseni, pian kaikki kivettyisimme, tulisimme kuin kuvapatsaat. Onni paaduttaa…

Kauvemmin minun ei ollut sopivaa viipyä. Läksin pois käsittämättä mitään siitä, mitä silmäini edessä tapahtui.