Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 6

Sisällysluettelo

Saatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin huomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen tomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät paloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi kultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli toinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti kiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja hyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.

— Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä olen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo… Sain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!…

Leski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli miestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin. Ja kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin, suihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden kynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään, teki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun, joka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista astui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet toiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa miehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä: "Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä kohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto painuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri ennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja lausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow, vaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle päällystakki, minä lähden toimitukseen…' Ei, kyyhkyläiseni, minä sanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään…"

Ja hän ratkesi itkuun.

Sielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo. Sanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme ammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä hänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja hänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti vaipuvan rukoukseen.

"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule kauppojasi kehumaan!" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi varmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä pyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan valtakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa, laskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili tarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan, teki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden. Sivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:

— Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin kumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti lapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!

— Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias uutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.

— En luule… mutta en kumminkaan tiedä.

— Entä hänen nimensä?

— Minä vain kohotin olkapäitäni.

— Samantekevä, minä merkitsen "kenraali".

— Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.

— Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin suurempi kunnia… kenraaleja!… Toimittaja on niinikään oleva mielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen avustajiaan.

Referaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä: "Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia sotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis, että vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu toiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut uskoa…"