Читать книгу Majurin holhokit - Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko - Страница 5

Sisällysluettelo

Minä pidin "majuria" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me muutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain rautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä "intendentuurirottaa" jotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin aivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu häikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan ja lausui:

— Kohtaamme eri paikoissa toisiamme… Hyvä herra! Olisiko ehkä mahdollista… Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?…

En antanut hänen lopettaa.

— Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette… Tottahan te olette palvellut niin kauan että saatte eläkkeen?

Hän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli hyvin sukkelasti:

— Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden eläkkeen… Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt… Kuten kaikki muutkin, laissa säädetyn eläkkeen…

Ja hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.

— Jollei noita "isättömiä ja äidittömiä lapsia" olisi…

Tämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden suuttumuksen valtaan.

— Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen turkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en pidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!

Asemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta päin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan luotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli yhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni häneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.

Nyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus todellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat toisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella koetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.

Ja minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.

Muutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti jo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua jälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. "Se tepsi, ajattelin mielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!" Mutta siinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa: sellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot, mutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan näyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti, puhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta järjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli kiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä läänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka kaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia, jopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin sanovan: "me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti ja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa…" Myöskin olivat majurin viikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan leuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se ohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket juhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi vallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti ohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:

— "Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä käyskentelee…"

Ilmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut mallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut kruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta juutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän osannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.