Читать книгу Säkeniä, Kokous runoelmia - Ahlqvist August - Страница 11

        Voi, kuinka usmat raskaat, summat

        Nyt kaiken ilman täyttävät!

        Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,

        Ja pilvet päivän peittävät!

        Näin Maa salaisten huoliensa

        Sumuja huokuu yksinään,

        Ja paljoutta vaivojensa

        Välistä ratkee itkemään.

        Juur' tällä lailla ihmisyyden

        Nyt surun sumut peittelee.

        Ken näiden arvannee syvyyden,

        Luvun ja määrän laskenee!

        Pimeyden valt' on joukkoinensa

        Lihan ja muodon ottanut,

        Pahuuden herra istuimensa

        Isosti ilmi nostanut.

        Sen istuimensa alaiseksi

        Hän ihmisyyden kahlitsee,

        Ja jalkojensa astuimeksi

        Valosi, Herra, vangitsee.

        Kuitenkin tiedän tarkoillehen

        Ja toivon turvallisesti:

        Et unhota unohduksehen

        Ikuiseen ihmisyyttäsi.

        Sä muistat kaikki kyyneleemme,

        Kuin koston päivä valkenee,

        Ja juotat ne vihoilliseemme,

        Ken niille nyt myhähtelee.

        Ja muistat, kuinka monta kertaa

        Hän meihin miekan syösnyt on,

        Ja vaikk' ei aina näykään verta,

        Sydän se tyhjäks' juosnut on.

        Kuin liian suuren huolten painon

        Sä päällemme näät karttuvan,

        Ja kuin vihoillistemme vainon

        Näät meitä liioin sortavan;

        Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta

        Jo loppuu pitkämielisyys;

        Kovasti silloin isket tulta,

        Ei kestä konnain ilkeys.

        Kumohon silloin kaikki kaatuu

        Valois pyhän vihoilliset,

        Ja niiden neuvot maaksi maatuu,

        Jos olkoot kuinka loistoiset.

        Tät' aikaa meidän ootellessa

        Sä meihin nöyrä mieli luo!

        Ja maalla myrskyin raivotessa

        Sä rauha Suomellesi suo!