Читать книгу Säkeniä, Kokous runoelmia - Ahlqvist August - Страница 7

I
Miksikä aina suret?

Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,

Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina

Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?

Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.

Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?

Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina

Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?

– Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,

Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.

Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,

Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!

Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä

Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. —

Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,

Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:

Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,

Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;

Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta

Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,

Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,

Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. —

– Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,

Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin

Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,

Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:

Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky

Kullin kultailla, käsky rusoin punata,

Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun

Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,

Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta

Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?

Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin

Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,

Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen

Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.

Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin

Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,

Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:

"Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"