Читать книгу Säkeniä, Kokous runoelmia - Ahlqvist August - Страница 3

        Mun muistuu mieleheni nyt

        Suloinen Savonmaa,

        Sen kansa kaikki kärsinyt

        Ja onnehensa tyytynyt,

        Tää armas, kallis maa!

        Kuin korkeat sen kukkulat,

        Kuin vaarat loistoiset!

        Ja laaksot kuinka rauhaisat,

        Ja lehdot kuinka vilppahat,

        Kuin tummat siimehet!

        Sen salot kuin siniset on,

        Puut kuinka tuuheat,

        Ja kuin humina hongikon

        Syv' on ja jylhä, ponneton,

        Ja tuulet lauhkeat!

        Ja kussa tähdet tuikkavat

        Kovalla talvella,

        Ja kussa Pohjan valkeat

        Suloisemmasti suihkavat

        Kuin Savon taivaalla?

        Tok' yhtä vielä muistelen,

        Sen suihke armaampi,

        Se silmä on Savottaren,

        Johonka taivas loistehen

        Ja sinens' yhdisti.

        Me emme liioin kerskuko,

        Sanomme kumminkin:

        Muu Suomi, ellys ilkkuko,

        Jos meill' on hoikka kukkaro,

        Jos köyhiks' keksittiin.

        Useinpa pelto kultainen

        Se sulla kellerti,

        Kuin meidän vaivan, viljehen

        Kumohon löi vihoillinen

        Ja poltti tuhkaksi.

        Ja monta kertaa sattui niin,

        Kuin meitä vainot löit,

        Kuin vaimot, lapset kaadettiin

        Ja miehet sortui sotihin,

        Sä rauhan leipää söit.

        Jos kielin voisi kertoa

        Näkönsä vanhat puut,

        Ja meidän vaarat virkkoa,

        Ja meidän laaksot lausua,

        Sanella salmensuut;

        Niin niistäpä useampi

        Hyv' ois todistamaan:

        "Täss' Savon joukko tappeli,

        Ja joka kynsi kylmeni

        Edestä Suomenmaan!"

        Siis maat' en muuta tietää voi

        Savoa kalliimpaa,

        Ja mulle ei mikään niin soi

        Kaikesta, minkä Luoja loi,

        Kuin: "armas Savonmaa!"