Читать книгу Säkeniä, Kokous runoelmia - Ahlqvist August - Страница 15

        "Äl' usko Ruotsalaista,

        Sä, suora Suomen mies;

        Hän viekastaa ja pettää,

        Vaikk' ystävyksiä on;

        Hän kielen sulta sorti,

        Ol' sortaa mielenkin;

        Äl' usko Ruotsalaista,

        Sä, suora Suomen mies!"

        Kyykäärmehet näin kuiskaa

        Nyt Suomen korvahan;

        Min sadat vuodet liitti,

        Sen syövät irralleen. —

        Pois, väärät viettelijät!

        Ei käy se koskaan niin!

        Niin Suomen mies ei luovu

        Vanhasta veljestään.

        Ne on kuin kuus' ja koivu,

        Jotk' yhteen kasvoivat:

        Yks' tähti yltä tuikkaa,

        Yks' juurten all' on maa;

        Jos koivun lehvät liehaa,

        Vaan kuusen humajaa,

        Niin äänensä omansa

        Se kuuluu kummaltai.

        Yks' Kaarle meitä johti,

Yks' Kusta kumpaakin,

Yhteinen Lützin kenttä

        Ja Narvan tanner on;

        Ain yhdet virrat verta

        Ne huuhtoi kummankin,

        Ja vierekkäinpä viertiin

        Pultavan hautaankin!

        Niin miksi meidän kiistää

        Vieraita syitä vaan!

        Ei kiistä kaksi virtaa

        Ves'jaosta alkaneet,

        Kut kumpikin on lapset

        Tään yhden lähtenen,

        Vaikk' onkin äyräät toisin,

        Tie toinen kummallai.

        Jos Suomen kieli sortuis

        Ja kansa hukkuis pois,

        Ei Ruotsi rangaistusta

        Ja syytä siitä sais;

        Syy ois se Suomalaisten,

        Jotk' itse torkkuvat,

        Tai turhin syin ja mielin

        Yks' toistaan sortavat.

        Siis, veikko Ruotsalainen,

        Sä, vanha ystävä,

        Pois kiista keskeämme!

        Ja liitto lyökämme:

        Jos sulta taikka meiltä

        Katoisi ystävyys,

        Niin silloin sydämemme

        Rinnasta ratketkoon!