Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 13

Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds

Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.

Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen

Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.

Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen. Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen vasemmalle.

Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti, kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla, kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan; mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi sen.

Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.

Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.

Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen" majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä huomiseen.

Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän aamiaiselle.

Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen päässä Villers-Cotteretsista.

D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen Kruununprinssiin."

Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin, minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.

Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut metsiä.

Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta. D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää, että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.

Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.

Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa, kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa; sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: – Jos minä olisin Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin d'Artagnanille.

Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.

Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.

"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"

"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen häntä."

"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä

Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de

Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."

Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua; vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen oli halkaissut ne tapparan iskuilla.

Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV: n hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu vapaaherrallisilla tuuliviireillä.

Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään

Portoksen asunto.

Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva teikari Kaarlo VII: n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla. D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla vauhdilla.

Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

– Ahaa, – virkkoi d'Artagnan itsekseen, – olisiko tuo herra du

Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä

Portokseksi!

"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."

"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle herrasmiehelle."

Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen kasvonpiirteet.

"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"

Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.

Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi edellisen.

"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!" hoki paksuilla huulillaan

Mousqueton, joka hikosi ihastuksesta; "herra d'Artagnan! Mikä ilo herralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de

Pierrefondsille!"

"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?"

"Te olette hänen maahovissaan."

"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja kukoistavaksi!" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä kaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin nälkiintyneessä palvelijassa.

"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur", vastasi Mousqueton; "minä jakselen varsin hyvin."

"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?"

"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?" huudahti

Mousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.

"Minä itse", vastasi Planchet yhä varovaisena; "tahdoin vain nähdä, olitko ylpistynyt."

"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä luullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia."

"No, sitä kelpaa kuulla!" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt vuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. "Sinä et ole kuten se Bazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia vaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua."

Planchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että Planchet oli joku valepukuinen herrasmies, – niin täydellisesti osasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.

"Ja nyt, monsieur", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin syleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen ystävänsä selän taa, "nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät, sillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt ketään edelleni."

"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut minua?"

"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."

D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen, kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.

"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen tulonsa."

Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan selkärangasta kuin sen koivista.

"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä lehvien ja kukkasien."

"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"

"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi tehottomaksi."