Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 2

Richelieun haamu

Eräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,1 istui päätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.

Hänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet murenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde kirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat haaraisen kynttiläjalan vahaliekit.

Kun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja harkinnasta painostuneen otsan, – kun tarkkasi tämän työhuoneen yksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, – kun kuuli vartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla, että kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.

Voi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska heikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä voimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, – kaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.

Mutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että punainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen, joka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten jo huomautimme, – nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä kaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen ministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta tunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen, alituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin tähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin aseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita, muskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä itse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.

Tämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja tunsi itsensä heikoksi. "Ulkomaalainen!" hän jupisi; "italialainen! Siinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät ja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne murhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole milloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden kukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden todellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu kehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan niille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla pariisilaismurteella."

"Niin, niin", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen viekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, "niin, napinanne sanoo minulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän, pitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen suosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana kuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen sormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,2 mutta tämä sormus on siunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa muserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun yhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen huikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön parlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä, prinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti…"

Kardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa hänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.

"Niin, parlamentti … saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin suhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta niiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa huutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he vihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman jälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin moneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei kuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan tieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee, ja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja kuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin ranskalainen, jospa olisin aatelismies!"

Ja hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt sen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä rasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki jäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että sitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada kärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että laakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.3 Kansa oli siis jo aikaa sitten alkanut nurkua.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee, ei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja aatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin vastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin valtakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin kalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi paikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä vannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat kaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku heistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset yhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.

Seuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.

Tammikuun 7 p: nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta kokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää talonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut toimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa tavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he olivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta tätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua kuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli kuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin korjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä ruhtinaitten tavallisin sanoin: "Saammehan nähdä."

Yhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet kardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja lujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli hyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: "Saammehan nähdä."

Näkemistä varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan raha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.

Tätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli raha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla vihattu, ja toisekseen syystä, että – meidän on se myönnettävä – hän tosiaankin ansaitsi yrmeyttä.

Hän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli vararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli hänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt hänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII: lle; tahtoen ylentää suosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia sanoja.

"Mainiota!" vastasi kuningas; "olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte herra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli sanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän pakottavan minut ottamaan hänet."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta", vakuutti kardinaali. "Se

Particelli, josta puhutte, on hirtetty."

"Kas, sen parempi!" huudahti kuningas; "ei minua siis syyttä sanota

Ludvig Oikeamieliseksi."

Ja hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.

Samasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.

Hänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli rientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että hänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman Parlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä vaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät verhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas Le Camus, valtiosihteeri v: sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20 livreä4 taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa lapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen livren korot.

D'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan ehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki nielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun tapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen ajattelemaan selkeästi.

Seuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä presidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli kaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin herttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt miehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa tahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten tavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät eivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita pystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat ahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita, jotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille, jotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.

Ei siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p: nä lähtenyt Notre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen säännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin kaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä polvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta vartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar kulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.

Iltapäivällä oli neuvosto jälleen kokoontunut, ja silloin oli päätetty yrittää pitää voimassa kuninkaan arvovaltaa. Sen johdosta kutsuttiin parlamentti koolle seuraavaksi päiväksi, kahdenneksitoista. Tämän päivän illasta alotamme uuden kertomuksemme. Kuningas, joka oli silloin kymmenen vuoden vanha ja vastikään päässyt rokosta, oli käyttänyt verukkeena, että hän tahtoi Notre-Damessa lausua Kaitselmukselle kiitoksensa tervehtymisestään, ja koonnut kaartilaisensa, sveitsiläisensä ja muskettisoturinsa. Ne hän oli asettanut Palais-Royalin ympärille, laiturille ja Pont-Neufille sekä messun jälkeen lähtenyt parlamenttiin, missä hän hetkellisesti järjestetyssä istunnossa ei ainoastaan ollut vahvistanut edellisiä määräyksiään, vaan myöskin julkaissut viisi tai kuusi uutta, toinen toistaan turmiollisempia, kuten kardinaali de Retz sanoo. Tämän johdosta olikin, ensimmäinen presidentti, jonka mainitsimme edellisinä päivinä olleen hovin puolella, nyt rohkeasti esiintynyt tuollaista tapaa vastaan, että kuningas tuotiin Parlamenttitaloon yllättämään ja loukkaamaan äänestysvapautta.

Mutta kiihkeimmin vastustivat uusia veromääräyksiä presidentti

Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel.

Näiden asetusten tultua julkaistuiksi lähti kuningas taas Palais-Royaliin. Suuri väenpaljous näyttäysi hänen tiellään, mutta kun tiedettiin hänen tulevan parlamentista eikä oltu selvillä, oliko hän käynyt siellä antaakseen kansalle oikeutta vai yhätikö sortaakseen sitä, ei hänen taipaleellaan kuulunut ainoatakaan ilohuutoa onnittelemassa häntä paranemisestaan. Kaikkien kasvot olivat päin vastoin synkkiä ja levottomia, jotkut uhkaaviakin.

Kuninkaan palattuakin jäivät sotaväen osastot asemilleen; pelättiin mellakkaa kansan saadessa tietoonsa parlamentinistunnon tuloksen, – ja tosiaan oli huhu tuskin levinnyt, että kuningas rasitusten keventämisen sijasta oli niitä lisännyt, kun väkeä alkoi parveilla ryhmiksi, ja kuului voimakkaita huutoja: "Alas Mazarin! Eläköön Broussel! Eläköön Blancmesnil!" sillä kansa oli saanut tietää, että molemmat jälkimmäiset olivat puhuneet sen hyväksi, ja vaikka heidän kaunopuheisuutensa oli mennyt hukkaan, oltiin siitä kuitenkin kiitollisia.

Koetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten sellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot saivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan sekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät ainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti tunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin palatsissa Pariisin pormestarin tulo.

Hänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei kiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko Pariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.

Neuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges astui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään huudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.

Niinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet ilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja alkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja pidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi käskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.5 Sotamiehet olivat laahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien kohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä. Kapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt Rue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty murskaksi.

Tämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin. Comminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa kanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin, useat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja hänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.

Commingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu vastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen tietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu laiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello neljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin lähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin katupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin ampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä ja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali Mazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali Richelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan nurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten jumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.

Äkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin päätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri löi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu pöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.

Seinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies läheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.

"Bernouin", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti vihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, "mitkä muskettisoturit ovat vartiovuorolla?"

"Mustat muskettisoturit, monseigneur."

"Mikä komppania?"

"Trévillen komppania."

"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?"

"Luutnantti d'Artagnan."

"Lienee kelpo mies?"

"Kyllä, monseigneur."

"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan."

Kamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi hetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.

Vaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua, johon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä asetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti jokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:

"Käy kutsumassa herra d'Artagnan."

Tällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta yhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä varjoksi.

Yksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä kuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen, sorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis hipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja majesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta hiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai erityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili hyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin mitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat, jotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä silkkisormikkaat.

Samassa avautui ovi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti kamaripalvelija.

Upseeri astui sisälle.

Tulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen, lyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta tumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut elämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän on hyvin tummaverinen.

D'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän tunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun hän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa soturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta kardinaalin.

Hän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi säätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella ylhäisten herrain kanssa.

Kardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen, tarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:

"Te olette herra d'Artagnan?"

"Niin olen, monseigneur", vastasi upseeri.

Kardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä kasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus tasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on ennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.

"Hyvä herra", virkkoi kardinaali, "te seuraatte minua, tai oikeammin minä teitä."

"Palvelukseksenne, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin; luuletteko siitä olevan mitään vaaraa?"

"Vaaraako, monseigneur?" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, "ja mitä?"

"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa."

"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa, monseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni sata tuollaista tolvanaa pakosalle."

"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin."

"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä", vastasi d'Artagnan.

"Toisin sanoen", huomautti kardinaali hymyillen, "ovat muskettimiehet parempia sotureita kuin kaartilaiset."

"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur."

"Paitsi minä, monsieur", virkkoi Mazarin hymyillen, "sillä te näette, että olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne."

"Hitto vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "sepä on vaatimatonta. Minä puolestani voin sanoa, että jos minulla olisi teidän ylhäisyytenne asu, tyytyisin varmasti siihen ja tarpeen tullen sitoutuisin olemaan koskaan käyttämättä mitään muuta."

"Niin, mutta se ei kenties olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä liikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!"

Kamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen jokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:

"Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?"

"On, monseigneur."

"No, lähtekäämme."

"Montako miestä haluatte, monseigneur?"

"Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa pakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa kahdeksan."

"Kuten monseigneur haluaa."

"Minä seuraan teitä, tai mieluummin", muutti kardinaali, "ei, tätä kautta. Valaise tietä, Bernouin."

Kamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen kirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten Palais-Royalin pihalla.